6.1.2020

LIUKULUMIKENKIEN TESTAUSTA RIISITUNTURILLA

Joulukuun retkeä säästeltiin aivan vuoden viimeisille päiville, sillä tiedossa oli viikon lomailu Lapissa Kemijärvellä. Joulun jälkeiset plussakelit ja lumisade eivät houkutelleet läheskään yhtä paljon, kuin uudenvuodenaatolle luvattu pilvetön ja tuuleton sää, joten yöretken toteutus jäi aivan viime tippaan. Hyvää kannatti kuitenkin tällä kertaa odottaa, sillä pakkaspäivän retki oli maisemiltaan vertaansa vailla. Lapin loman to do -listalla oli päästä testaamaan liukulumikenkiä, joten päätimme tietenkin yhdistää tämän vuoden viimeiseen retkeen. Viime vuoden Lapin lomalla olimme käyneet päiväretkellä Riisitunturin kansallispuistossa Posiolla, joten tiesimme, että paikan olosuhteet sopisivat liukulumikenkien testaamiseen paremmin kuin hyvin tykkylumen peittämien kynttiläkuusien koristamassa tunturissa. Sain houkuteltua retkelle mukaan myös siskoni ja hänen poikaystävänsä, heille tosin riittäisi päiiväretkeily, kun taas me aioimme jäädä yöksi tunturiin.




Liukulumikengät ovat nimeltään hieman hämäävät, sillä kyseessä on ennemminkin sukset kuin kengät. Suomutunturin vuokraamosta saimme käyttöömme kotimaiset OAC:n liukulumikengät. Tarjolla oli kahta eri mallia, OAC Kar 147 ja OAC XCD GT, joten otimme testiin molemmat parit. OAC Kar 147 on nimensä mukaisesti 147 cm pitkä ja leveys vaihtelee 12 cm ja 11 cm välillä. XCD GT on puolestaan hieman pidempi (160 cm) ja kapeampi (11,5-8,6 cm). Sukset kiinnitetään jalkaan kiristettävillä siteillä, jotka muistuttavat pitkälti lumilautasiteitä. Suksia voi siis käyttää lähes kaiken mallisilla vaelluskengillä. Siteen pituuden saa helposti säädettyä oman kengän koon mukaan. Suksen pohjan keskiosaan on kiinnitetty nousukarva, joka auttaa pidossa ylämäessä, mutta ei juuri hidastele alamäessä. Liukulumikenkä yhdistää eräsuksen ja lumikengän, tarkoituksena siis mahdollistaa retkeily ja vaellus upottavassa hangessa, sillä liukulumikengät kantavat hangessa hyvin ja eteneminen on joutuisaa. Kovalle pohjalle suksia ei ole niinkään tarkoitettu, sillä pitoa suksessa ei sivuttaissuunnassa juuri ole.



Huhut Riisitunturin kauneudesta oli tavoittanut monet muutkin retkeilijät, sillä aurinkoinen pakkaspäivä oli houkutellut paikalle satoja muitakin. Erään arvion mukaan paikalla olisi ollut tuona päivänä yhteensä 500 retkeilijää. Tämä saattoi hyvinkin pitää paikkansa, sillä saapuessamme paikalle, parkkipaikka oli lähes täynnä, ja parkkipaikalle johtavan kapean tien viereen oli parkkeerattu toistakymmentä autoa. Pari kilometriä alempana tien päässä sijaitsevalla parkkipaikalla oli myös jo useampia autoja. Emme osanneet lainkaan odottaa tällaista ruuhkaa, joten optimistisina ajoimme ylhäällä sijaitsevalle parkkipaikalle, josta onnekkaina löysimme kuitenkin itsellemme parkkipaikan. Nappasimme päiväreput ja sukset autosta ja laitoimme sukset jalkaan. Siteiden säätäminen ja kiinnitys kenkiin sujui näppärästi, ja pian olimme valmiita lähtemään kohti Riisitunturin autiotupaa.



Riisitunturin autiotupa sijaitsee 4,3 kilometriä pitkän Riisin rääpäsy -niimisen rengasreitin varrella, eikä reitin kulkemiseen talvella yleensä tarvitse erityisiä varusteita, kuten suksia tai lumikenkiä, sillä kävijämäärien puolesta reitti on hyvin tamppaantunut luontoon. Sankan lumisateen jälkeen tilanne voi toki olla toisin. Jos kuitenkin haluaa tutkia kansallispuistoa talvella vähänkään reitin ulkopuolelta, on hyvä varautua retkeen jonkinlaisilla lumikengiillä tai suksilla, sillä lunta voi olla yllättävän paljon, eikä se todennäköisesti kanna vaelluskenkää. Jos myös kaipaa hieman omaa rauhaa, on esimerkiksi liukulumikengät silloin oiva valinta, sillä polulla saattaa olla ruuhkaa, mutta sen ulkopuolella tilaa kyllä riittää. Me lähdimme tekemään omaa latuamme kohti autiotupaa hieman etäämmälle reitistä, mutta kuitenkin siten että saimme pidettyä näköyhteyden itse reittiin ja suunta pysyi oikeana.



Tunnelma oli todella maaginen ja satumainen, kun etenimme tunturia ylöspäin kynttiläkuusien lomassa. Sukset tekivät latua koskemattomaan puuteriin ja sinistä taivasta koristivat hennot pilvet hailakan oranssin ja vaaleanpunaisen eri sävyissä. Sukset kantoivat todella hyvin ja hangen syvyyden ymmärsi vasta, kun sauva välillä upposi yli puolen metrin syvyyteen. Olimme saaneet vuokrauksen yhteydessä käyttöömme laskettelusauvat, jotka eivät olleet somman puolesta parhaimmat mahdolliset tällaisissa olosuhteissa, mutta ajoivat asiansa lyhyellä päiväretkellä. Täysin hallussa tekniikka ei meillä heti vielä ollut ja vuorollaan jokainen meistä pyllähti pehmeään hankeen. Viimeistään tässä vaiheessa kävi selväksi, millaisessa puuterihangessa matkaamme taitoimme, sillä kun käsillä yritti ponnistaa itseään ylös, upposivat ne lähes poikkeuksetta olkapäätä myöten hankeen. Ylös pääseminen vaatikin melkoista taiteilua välillä.



Puut harvenivat sitä mukaa, mitä ylemmäs tunturissa pääsimme ja pian autiotupakin jo häämötti alhaalla tunturin juurella. Päätimme tässä vaiheessa vaihtaa suunnaksemme Riisitunturin huipun ja käväistä katsomassa maisemia tunturin laelta. Samalla suksien pito-ominaisuudet pääsisivät paremmin testiin. Nousu tunturin laelle oli erittäin positiivinen yllätys, sillä suksi ei lipsunut juuri lainkaan ja eteneminen oli vaivatonta. Ylhäällä odotti jälleen upeat maisemat, sillä auringon lasku oli maalannut taivaanrannan tunturin toisella puolen kirkkaan oranssiksi. Häkellyin Riisitunturin kauneudesta jo viime vuoden retkellä, vaikka sää oli tuolloin pilvinen ja maisemaa koristivat vain harmaan ja valkoisen eri sävyt, eikä tunturin ja taivaan välistä rajaa pystynyt juuri erottamaan. Nyt saman maiseman näkeminen sinistä taivasta ja sen eri pastellin sävyjä vasten oli upeaa. 



Pakkaspäivän hiihtoretki sai pikku hiljaa jo makkaranälän kasvamaan, joten tunturin laelta päätimme suunnata autiotuvalle. Vuorossa oli siis liukulumikenkien laskuominaisuuksien testaus. Se tarkoitti myös pyllähdyksiä jokaiselle meistä, oli taktiikka mikä hyvänsä. Itse en halunnut laskea rinnettä suoraan alas, joten päätin laskea rinnettä viistosti alemmas. Rinteen pinta oli kuitenkin sen verran kova, ettei suksi uponnutkaan hankeen, eikä kanttikaan juuri purrut. Sukset luistivat sivusuunnassa alaspäin ja meno oli holtitonta. Päätin siis kuitenkin kokeilla laskemista suoraan alaspäin, jolloin sukset purivat hankeen paremmin, eikä vauhtikaan yltynyt liian suureksi. Pyllähdys siinä kuitenkin tuli, mutta hauskaa oli!



Väkeä riitti Riisitunturin autiotuvalla, mutta iloksemme saimme huomata, että vuoden aikana paikalle oli rakennettu iso nuotiokatos, jonne retkeilijöitä mahtui useampi kymmen evästaukoa viettämään. Tuvan ympäristöstä päätellen monet olivat liikkeellä lumikengillä, mutta muutama liukulumikenkäparikin löytyi meidän lisäksemme. Paistoimme makkarat ja jälkiruoaksi oli pakattu vielä puolikas pullapitkokin kaakaon kera. Pakkasta oli sen verran, että kovin pitkää taukoa emme tohtineet pitää, vaan teimme tilaa seuraaville ja lähdimme liukumaan takaisin autolle.



Päätimme seurata menomatkan jälkiämme, tosin nyt jätimme välistä Riisitunturin huipun. Maisema vaihtoi jälleen muotoaan, kun auringonlasku muutti kuunsirpin koristaman taivaan nyt pinkin ja violetin sävyihin. Paluumatkalla ei tarvinnut juuri hikoilla, sillä valmis latu eteni suurimman osan ajasta loivassa alamäessä ja suksi luisti hienosti. Lisämausteen matkaan toi pieni oja, jonka olemassaolon olimme jo ehtineet unohtaa, ja joka lasketellessa alaspäin tuli vastaan sen verran yllättäen, etteivät kaikki ehtineet tätä ansaa väistää. Tapahtumasta selvittiin onneksi säikähdyksellä. Se oli kuitenkin hyvä muistutus siitä, että vaikka tasainen, valkoinen hanki näyttääkin vaarattomalta ja lempeältä, saattaa pinnan alta löytyä kuitenkin yllättäviä onkaloita ja puroja. Rauhallisella vauhdilla suurin osa näistä yllätyksistä on kuitenkin turvallisesti vältettävissä. Loppumatkasta poikkesimme vielä katsomaan puuta, josta on muodostunut oivallinen mörrimöykyn kolo, kun puun oksat ovat vaihtaneet kasvusuuntansa maata kohti.




Autolle päästyämme jätimme hyvästit päiväretkiseurallemme ja vaihdoimme päiväreput yövarustuksella pakattuihin rinkkoihin. Aurinko oli jo laskenut ja tähdet ilmestyneet taivaalle, joten otsalamput tulivat tarpeeseen matkan ajaksi. Nyt pääsimme kokeilemaan miten liukulumikenkäily sujuisi rinkka selässä. Koska oli jo pimeää, päätimme edetä päivän aikana tekemäämme latua pitkin. Saattaa kuulostaa tylsältä, mutta voin vakuuttaa, että näissä maisemissa reittiin ei kovin nopeasti kyllästy. Sitä paitsi, reitti näyttäytyi jälleen täysin uudessa valossa, kun otsalamppujen valossa seikkailimme tykkylumen peittämien kuusien seassa. Ylämäen päättyessä autiotuvan valot loistivat tunturin juurella, ja laskettelimme rauhallisesti päämääräämme. 



Perille päästyämme totesimme kuuden hengen autiotuvan olevan jo täysin majoitettu. Varustuksemme oli kuitenkin riittävä pihalla yöpymiseen, joten päätimme kokeilla yöpymistä nuotiokatoksen penkeillä. Sitä ennen kuitenkin valmistimme vielä iltaruoan ja täydensimme päivän aikana kulutetut kalorit isolla palalla suklaakakkua. Illallisen jälkeen päätimme käydä vielä lyhyellä iltahiihdolla tähtitaivaan koristamassa tunturissa. Sää oli niin selkeä, että linnunratakin oli havaittavissa, mutta revontulionnea meillä ei vielä ollut. Iltahiihto, puiden pilkkominen ja lämmin tupa takasivat sen, ettei kylmä päässyt iskemään. 


Tunturissa vietetyn päivän jälkeen olimme niin väsyneitä, ettemme millään jaksaneet valvoa vuosikymmenen vaihtumiseen asti. Pari tuntia etuajassa vietimme uutta vuotta muutaman tähtisädetikun kera ja kävimme nukkumaan. Yöpaikkaa valitessamme olimme tietoisia siitä, että kyseessä on yleinen ja kaikille avoin nuotiokatos, jonne saattaisi vielä myöhemmin illalla ilmestyä muita retkeilijöitä ja siihen heillä onkin täysi oikeus. Muutaman tunnin kuluttua näin kävikin, ensin paikalle saapui iltaretkellä ollut pariskunta makkaranpaistoon ja puolen yön aikaan vielä isompi turistiryhmä. Lepäilimme makuupusseissamme heidän vierailun ajan ja keskiyöllä nostimme päätä sen verran, että katselimme Rukalla ammuttavia ilotulituksia. Etäisyyden vuoksi ilotulitus jäi melko vaatimattomaksi, mutta emmepä rakettien suuria ystäviä olekaan. Ilotulituksen jälkeen nuotiokatos hiljeni ja myös me vaivuimme uneen.


Aamulla raotin silmiäni, ja olin varma, että joku oli jo tehnyt tulet nuotiopaikalle, sillä katoksen seinät hehkuivat oranssina. Ilokseni huomasinkin, että kyseessä oli auringonnousu, joka värjäsi kaiken oranssilla. En keksi parempaa tapaa aloittaa vuoden ensimmäistä aamua kuin tämä. Vilukaan ei makuupussissa ollut, vaikka pakkasta taisi olla lähemmäs viisitoista astetta. Retken eväät oli suunniteltu mahdollisimman helpoksi, joten aamupalana oli edellispäivältä yli jääneet makkarat ja suklaakakun puolikas. Aamupuuhien lomassa vaihdoimme liukulumikenkien siteiden säätöjä, edellisen päivän ajan minulla oli ollut testissä OAC Kar 147 -sukset, ja tälle päivälle luvassa oli XCD GT -suksien testaus. Kovin kauaa emme halunneet paikallamme värjötellä, joten pian aamupalan jälkeen aloitimme paluumatkan autolle.



Päivän valossa päätimme hiihtää takaisin autolle hieman eri reittiä, joten nyt seurailimme rengasreitin länsipuolta. Pidempi suksi toimi sekin hyvin, mutta mielestäni pito oli kuitenkin hieman huonompi ja pitkä suksi hieman lyhyempää kömpelömpi. Varsinaista ongelmaa etenemisessä ei kuitenkaan tälläkään suksella ollut. Jos tämä liukulumikenkäilyinnostus kuitenkin etenee jossain vaiheessa ostopäätökseen asti, uskon kallistuvani OAC Kar 147 -suksen puoleen. 

Seikkaillen ja tutkiskellen hiihdimme takaisin autolle, eikä kaatumisilta tälläkään matkalla vältytty. Vuosi vaihtui mitä mahtavimmissa maisemissa ja liukulumikengät vakuuttivat meidät täysin. Polte omien liukulumikenkien hankintaan kasvoi suuresti. Käyttötarve täällä eteläisemmässä Suomessa on kuitenkin sen verran vähäistä, että pitää varmaankin muuttaa Lappiin, jotta ostopäätös olisi perusteltu. Varmaa kuitenkin on, ettei tämä liukulumikenkäilyretki jäänyt viimeiseksi, sen verran helppoa ja hauskaa retkeily niiden kanssa oli! Suosittelen lämpimästi kokeilemaan, mikäli sopiva tilaisuus tulee eteen.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti