27.12.2019

SIIKANEVAN YÖRETKI

Rakastan talvea, lunta ja kenkien alla narskuvaa pakkasta. Voi sitä hymyn määrää, kun talven ensimmäinen lumi laskeutuu maahan, ei väliä, vaikka se ei yhtä iltaa pidempään tuolloin vielä pysyisikään. Tänä talvena ensimmäiset sankemmat lumisateet saapuivat jo marraskuun alkupuolella, ja se tarkoitti tietenkin yöretkeä. Syksyn retket ovat olleet melko spontaaneja ja lyhyellä varoitusajalla suunniteltuja, emmekä tätäkään retkeä ehtineet juuri etukäteen miettiä. Niinpä päätimme kohteeksi jo ennestään tutun Siikanevan soidensuojelualueen. Noin kymmenen kilometrin pituinen rengasreitti suolla vain tunnin ajomatkan päässä Tampereelta, oli juuri sopiva kohde yhden yön retkelle. Jaarikanmaan laavun ja parkkipaikan välinen etäisyys on noin kolme kilometriä, juuri sopiva matka pimeänä perjantai-iltana kuljettavaksi. Jo etukäteen oli tiedossa, että yön aikana lumisade tulisi vaihtumaan rännäksi ja loskaksi, mutta emme antaneet sen haitata. Halusimme ehdottomasti kokea marraskuisen pimeän illan lumen peittämällä suolla.




Pakkasimme varmuuden vuoksi mukaan tarpin, mikäli laavulla sattuisi olemaan enemmänkin yöpyjiä. Tämän suhteen olimme toki melko epäileväisiä, kuka nyt haluaisi lähteä loskaisena ja koleana viikonloppuna suolle retkeilemään. Perille päästyämme olimme yhä varmempia siitä, että saisimme viettää iltaa kahden, sillä parkkipaikalla ei näkynyt muita. Isojen lumihiutaleiden leijaillessa alas taivaalta, lähdimme pimeässä kävelemään kohti laavua. Kuljimme pienen metsäkaistaleen läpi ja saavuimme suon ylittäville pitkospuille. Hento lumipeite oli valloittanut maiseman ja tehokkaan otsalampun valossa näkyvyys riitti pitkälle valkoisena hohtavalla suolla. Tutkimme suota joka suuntaan, sillä etukäteen oli mahdotonta sanoa, mitä valokeilan ulkopuolelle jäävällä alueella oli näytettävään. Lopuksi siirsimme katseen kohti taivasta. Kokemus oli epätodellinen. Tuntui kuin olisimme kiitäneet avaruudessa tuhansien tähtien joukossa, kun valokeilassa vilkkuvat lumihiutaleet lensivät meitä kohti pimeä taivas taustanaan. Oman otsalamppuni teho ei riittänyt tämän elämyksen luomiseen, joten muutamaan kertaan jouduin pyytämään, että voisitko katsoa vielä hetken ylöspäin, haluan vielä hetken katsella lumisadetta.




Laavu oli autiona, kun saavuimme perille. Ensitöiksemme aloitimme klapitalkoot ja sytytimme nuotion. Lunta tuli edelleen sankasti ja öinen maisema nuotion valossa oli kaunis. Tämän tunnelman vuoksi ilta oli ehdottomasi retken arvoinen, ei väliä kuinka sateinen ja harmaa seuraava aamu olisikaan. Lämmitimme nuotiolla iltapalan ja laitoimme pedit valmiiksi. Luvassa oli vasta vuoden kolmas laavuyö. Muut retkiyöt on vietetty joko teltassa tai riippumatoissa. 

Harjoituksen vuoksi Tatu halusi virittää nuotiolle yötä vasten pienen rakovalkean. Lopputuloksesta tuli oikein pätevä, vaikka sankka lumisade sen hengissä pysymistä hieman koettelikin. Makuupussin lämmössä katselimme tulen loimua vielä tovin, kunnes kävimme lopulta nukkumaan.


Aamu valkeni harmaana ja sumuisena. Lämpötila oli noussut muutaman asteen ja edellisiltana puihin kerääntynyt lumi ropisi vesipisaroina maahan. Heräilin makuupussissa, kun kuulin terhakat siiveniskut laavun ympärillä. Nostin pääni makuupussista ja totesin arvaukseni oikeaksi. Noinkin voimakkaan äänen saa talitintti aikaan siivillään. Tiainen oli tullut kaverinsa kanssa toivottamaan meille hyvää huomenta. Seurasimme heidän vierailujaan makuupusseista, ja lopulta päätimme asettaa heille penkille muutaman pähkinänmurusen aamupalaksi. Aamupalabuffetin antimista ilmestyivät nauttimaan myös kaksi hömötiaisoletettua. Myöhemmissä tutkimuksissa kävi ilmi, että kyseessä saattoi olla myös hömötiaisen lähes identtinen kaksonen viitatiainen. Vierailu pähkinäpöydässä kiihtyi linnuilla siihen tahtiin, että nyt täytettin vatsojen sijasta jo talven ruokakätköjä. Kun pähkinät loppuivat, uskaltautuivat kesymmät hömötiaiset laavuun asti kyselemään lisää ruokaa. Lintujen seurallisuus ilahdutti aamuamme suuresti.



Pähkinät olivat selvästi lintujen mieleen ja heidän varovaisen utelias luonteensa sai meidät pohtimaan, onnistuisimmeko ruokkimaan heitä myös kädestä. Nappasin käteen kourallisen pähkinöitä ja sadetakki päällä siirryin tihkusateeseen käsi ojossa odottamaan ruokailijoita. Aikani odotettuani kuulin pyrähdyksen ja ensimmäiset tiaiset ilmestyivät pienen matkan päähän puun oksalle tarkkailemaan tilannetta. Hiljalleen ne uskaltautuivat oksa kerrallaan lähemmäksi, mutta jättivät lopulta leikin kesken ja lensivät pois. Päätin luopua aikeistani toistaiseksi.


Tatu päätti yrittää seuraavaksi uudella taktiikalla. Asetimme muutaman pähkinän viereiselle penkille ja loput kädelle. Seurasin laavulta kameravalmiudessa tapahtumien kulkua. Ei kestänyt kauaa, kun linnut alkoivat jälleen lähestyä ruokapaikkaa. Hetken ne kiertelivät ympärillä olevissa puissa ja lopulta rohkeliaimman johdolla kävivät noukkimassa penkillä olevat pähkinät talteen. Sitten ne palasivat, ja tällä kertaa tiaiset olivat varmoja siitä, mitä kädellä oli tarjolla. Talitiaiset pysyttelivät hieman kauempana, mutta hömötiaisia pähkinät selvästi kiinnostivat. Ne uskaltautuivat koko ajan lähemmäksi. Lopulta toinen niistä lennähti kädelle ja nappasi nopeasti pähkinän mukaansa. Toinen seurasi perässä, mutta talitintit tyytyivät katselemaan vierestä. Halusin itsekin kokeilla ja samalla taktiikalla kokeilin ruokkimista uudestaan. Se toimi, ja hetken kuluttua hömötiainen lennähti kädelleni. Lintu oli niin kevyt, etten olisi edes huomannut sen laskeutumista kädelleni, jos silmät olisivat olleet kiinni. Tottunein elkein hömötiaiset kävivät vuoron perään tyhjentämässä käden, kun talitintit katselivat vierestä. Kun pähkinät loppuivat, siiryin sateesta takaisin laavulle istumaan. Hömötiaiset lennähtivät vielä laavulle pyytämään lisää ruokaa, mutta tarjoilu oli nyt meidän osaltamme päättynyt. Emmepä osanneet etukäteen arvata millainen retkiaamu meille oli luvassa, kannatti ehdottomasti lähteä metsään räntäsateenkin uhalla.


Lintujen ruokinnan jälkeen lämmitimme nuotiolla oman aamupalamme ja pakkasimme rinkat. Linnut kävivät vähän väliä edelleen seuraamassa puuhiamme laavulla. Kun aloitimme paluumatkan, ne poistuivat takaisin pesäkoloihinsa ja jäivät odottamaan seuraavia retkeilijöitä. Me päätimme kiertää Siikanevan kierroksen loppuun, joten edessä oli vielä seitsemän kilometrin matka autolle. Suolla suurin osa lumesta oli sulanut, mutta maisema oli silti usvaisen kaunis. Alkumatkasta vastaan tuli päiväretkellä oleva pariskunta, joka oli melko hämmästynyt yövarustuksestamme. Vakuuttelimme heille, että yö sujui lämpöisesti, eikä sade haitannut laavun suojissa. Muita retkeilijöitä ei paikalla näkynytkään ja suokin vietti hiljaiseloa. Loppumatkasta hämmästelimme vielä lumeen jääneitä suuria linnunjälkiä, mutta emme keksineet niille omistajaa. Voi olla, että ne olivat vain harakan jälkiä.



Kahdenkymmenen tunnin mittaiselle retkelle mahtui paljon elämyksiä ja erityisesti linnut tekivät retkestä unohtumattoman. Siikanevasta on ehdottomasti tullut yksi suosikkipaikoistani Tampereen lähiretkeilyalueista. Ajomatka ei ole liian pitkä, paikka on todella rauhallinen ja suurin osa maisemasta on suota. Näin talven kynnyksellä hiipii mieleen ajatus, että seuraavan kerran retken voisi toteuttaa talvella, kun hanki kantaa ja suolla pääsisi liikkumaan hiihtäen. Pakkaspäiviä odotellessa!



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti