ENSIMMÄINEN LAPIN VAELLUS: HETTA-PALLAS

Ennen viime viikon vaellusreissua olin käynyt Suomen Lapissa vasta kaksi kertaa, nekin upeimman tykkylumen aikaan. Kesäiset Lapin tunturit ja yötön yö olivat minulle siis jotain täysin ennennäkemätöntä, enkä malttanut odottaa päästä niitä vihdoin kokemaan. Lapin vaellus on ollut haaveissa jo kauan, mutta pitkät välimatkat ja työntäyteiset kesät eivät olleet aikaisemmin mahdollistaneet vaelluksen toteutusta. Tämä kesä on kuitenkin tervetullut poikkeus, kun lomaa ja aikaa retkeilylle on useampi kuukausi ennen uusia työhaasteita. Yhtä innokas vaellusseura löytyi opiskelukavereiden joukosta ja tunturivaelluksen ensikertalaisina päätimme suunnata Suomen suosituimpaan kansallispuistoon Pallas-Yllästunturille ja taivaltaa 55 kilometrin pituisen Hetta-Pallas -reitin. Paarmoja lukuun ottamatta reissusta muodostui yksi hienoimmista retkeilykokemuksista, niin monta unohtumatonta hetkeä ja maisemaa reitillä tuli vastaan.

Starttasimme auton aikaisin maanantaiaamuna kohti Hettaa. Ajomatkaa oli edessä seitsemän tunnin ajan, mutta tietöiden, pysähdyksien ja Torniossa vietetyn lounas- ja ostostauon myötä kokonaismatka-aika oli lopulta lähes kymmenen tuntia. Porojakin tuli iloksemme loppumatkasta vastaan muutamia, mutta noiden sarvipäiden takia saa ehdottomasti olla erityisen varovainen Lapin liikenteessä. Mitä pohjoisemmaksi pääsimme, sitä korkeammaksi lämpötila nousi. Pohjoisessa oli luvassa etelää huomattavasti helteisempi alkuviikko ja näin ollen meitä ei yhtään haitannut saapuminen Hettaan vasta illansuussa. Ensimmäisen tunturin ylitys olisi huomattavasti mukavampaa jo vähän viilenneessä kesäillassa, eikä yöttömän yön vuoksi pimeyskään asettaisi rajoituksia vaeltamiselle.

Hetta-Pallas -reitti kulkee Hetan kylästä etelään päättyen Pallastunturin luontokeskukselle. Koska kyseessä ei siis ole rengasreitti, on autolla kulkevan huolehdittava autonsiirrosta reitin toiseen päähän tai muusta ratkaisusta, ellei toteuta vaellusta edestakaisin. Tämänkin vaihtoehdon valinneisiin retkeilijöihin törmäsimme reissullamme. Tämän lisäksi Hetasta lähtiessä reitin alkuun päästäkseen edessä on ensin Ounasjärven ylitys. Autonsiirtoa ja järven ylitystä tarjoavia yrityksiä löytyy Hetasta useita. Meidän kohdallamme tämä hoitui kiitettävästi Koru Laakso -nimisen yrityksen kautta, joka sijaitsi aivan Ounasjärven rannan läheisyydessä. Liikkeen aukioloaikojen puitteissa etukäteisvarausta ei tarvitse tehdä, mutta hieman myöhäisen saapumisaikamme vuoksi otimme matkalla yhteyttä liikkeeseen varmistaaksemme vaelluksen onnistumisen näiltä osin. Palvelu oli erittäin ystävällistä ja lämminhenkistä, saimme täyttää juomapullot liikkeessä ja viimeisenä päivänä auto odotti sovitusti Pallastunturin luontokeskuksella.

Iltaseitsemältä olimme vihdoin reitin lähtöpisteessä Ounasjärven toisella puolen. Venekyydin aikana ötököistä ei ollut tietoakaan, mutta heti rantauduttuamme ensimmäiset paarmat olivat jo kimpussa. Kovin kauaa emme malttaneet järvimaisemia ihailla, sillä liikkeelle oli päästävä heti välttääkseen purevien ötököiden pahimman piinan. Ensimmäisenä edessä oli noin seitsemän kilometrin etappi Pyhäkeron autiotuvalle. Leveä hiekkapohjainen polku kulki vehreässä metsämaastossa, eikä korkeuseroja ollut vielä juuri yhtään. Maasto oli tässä vaiheessa siis hyvin helppokulkuista ja yllätykseksemme reilun tunnin päästä olimme jo perillä ensimmäisellä autiotuvalla. Olimme pitäneet Pyhäkeron autiotupaa optiona ensimmäiseksi yöpaikaksi mikäli aikataulu venyy kovin myöhään, mutta edessä kohoava ensimmäinen tunturi pilvetöntä taivasta vasten ja lähestyvä keskiyö houkuttelivat meitä ehdottomasti jatkamaan matkaa vielä saman illan aikana. Sitä ennen oli kuitenkin pidettävä illallistauko, jota varten olimme kantaneet mukanamme paketin makkaraa. Auringonpaahteen ja heti pysähtyessä kimppuun hyökkäävien paarmojen myötä nuotiolla istuskelu ei tuntunut enää yhtään hyvältä idealta. Ruokaa oli kuitenkin saatava ja makkarat syötävä, joten kahdesta ei niin houkuttelevasta vaihtoehdosta valitsimme sen vähemmän epämieluisan. Tällä kertaa se oli kylmän makkaran nauttiminen ruisleivän päällä, viileässä autiotuvassa istuen ötököiltä suojassa. Tämä ateria ei välttämättä pääse retkiruokieni kärkikymmenikköön, mutta onneksi metsässä kaikki ruoka maistuu aina hyvältä.

Täytettyämme juomapullot autiotuvan kaivosta, olimme vihdoin valmiita ensimmäisen tunturin ylitykseen. Aurinkoinen ja kuuma ilta, sekä toisaalta jo pieni väsymys pitkästä matkanteosta johtuen tekivät Pyhäkerolle noususta reissun raskaimman. Riittävän monilla juomatauoilla matka eteni kuitenkin tasaiseen tahtiin ja pysähtyessä huomasi kääntyä ihastelemaan selän taakse ilmestyneitä maisemia, jotka paranivat entisestään korkeuden lisääntyessä. Samalla myös paarmojen määrä väheni, joten motivaatiota nousuun riitti. Vajaan tunnin nousemisen jälkeen saavuimme Pyhäkeron laen juurella sijaitsevalle pienelle tunturijärvelle. Tätä kauneutta oli pakko pysähtyä ihailemaan hetkeksi. Tuon peilityynenä lepäävän järven vesi oli niin kirkasta, että yksi juomapullo oli pakko täyttää tässä. Kuinka puhdasta ja raikasta vettä se olikaan. Kun vihdoin maltoimme jatkaa matkaa järveltä, oli edessä vielä viimeinen nousu Pyhäkerolle. Ensimmäisen tunturin huiputusta juhlistimme pitkällä karkkitauolla keskiyön auringossa maisemia ihaillen. Lopulta tuuli teki olon kuitenkin sen verran viileäksi, että laskeutuminen kohti Sioskurua oli aloitettava ja unikin oli hiljalleen jo tervetullutta.

Hienoimpia kokemuksia Lapin vaelluksilla ovat tunturien huiputukset ja niiltä avautuvat maisemat. Näiden joukkoon mahtuu kuitenkin paljon muutakin ja meidän kohdallamme yhdeksi kohokohdaksi muodostui saapuminen valitsemiimme yöpaikkoihin, jotka tunnelmaltaan pystyimme osuvimmin nimeämään menninkäis- ja hobittikyliksi. Pyhäkerolta laskeuduttaessa puita ei juurikaan ole, kunnes Sioskuruun saavuttaessa lukuisat tunturi- ja vaivaiskoivut valloittivat maiseman. Noiden pienien vehreiden puiden seassa polkuja risteili joka suuntaan ja puro solisi. Hieman alempana näkyi autiotupa ja Siosjoki. Telttoja oli useampia ja lähes kaikki olivat jo unten mailla. Me päätimme pystyttää teltan omaan rauhaan aivan puron viereen. Koska luvassa oli lämmin pilvetön yö, jätimme ulkoteltan eteiset täysin auki ja sisäteltan ovetkin suljimme vain hyttysverkolla. Kahdelta yöllä saimme painaa päät tyynyyn samalla puron virtausta ja yötöntä yötä ihaillen.

Univelkaa saattoi hieman olla, kun seuraavaan vaelluspäivään heräsimme vasta puolenpäivän aikoihin. Avonaisten ovien ansiosta tuuletus teltassa oli mainio, joten aurinkoisesta säästä huolimatta teltta ei aamun myötä ollut muuttunut sietämättömäksi saunaksi, kuten muutamien muiden retkeilijöiden teltoissa oli käynyt. Kömmittyämme ulos teltasta, ei hirveästi yllättänyt, että tässä vaiheessa päivää lähes kaikki muut olivat jatkaneet jo matkaansa, paikalla oli enää yksi teltta meidän lisäksemme. Muutaman minuutin ehdimme nauttia rauhallisesta "aamusta" teltan ympärillä puuhastellessa, kunnes paarmat jälleen löysivät meidät. Rinkkaa pystyi pakkaamaan muutaman sekunnin kerrallaan, kunnes oli huidottava noita rasittavia siivekkäitä tiehensä ja kärsivällisyys alkoi heti aamusta olla melko kovalla koetuksella. Autiotuvan kuistilta löysimme onneksi sen verran varjoisan ja suojaisan paikan, että pystyimme aamupuurot nauttimaan rauhassa. Aamupalan jälkeen lähdimme liikkeelle melko rivakasti, sillä paikallaan ei räkän vuoksi juurikaan huvittanut olla.

Toisen vaelluspäivän määränpäänä oli Hannukuru, johon matkaa Sioskurulta oli vajaa 14 kilometriä. Päivän taival oli maastoltaan melko helppoa, sillä tuntureiden ylityksiä ei tällä matkalla ollut. Päätimme poiketa matkalla katsastamassa Tappurin autiotuvan, joka toi matkaan vain reilun kilometrin lisää. Paikan läheisyydessä on myös poroerottelupaikka, jossa olisi edeltävänä yönä päässyt myös seuraamaan erottelua. Tieto tästä kantautui meille kuitenkin liian myöhään. Tappurille poikkesi Hetta-Pallas -reitiltä oma polkunsa, mutta autiotuvan osuessa näkökenttään päätimme vaihtelun vuoksi kulkea tuvalle omia reittejämme tunturikasvillisuuden seassa. Tuvalle päästyämme siirryimme hyvin nopeasti sisätiloihin eväiden kanssa, sillä paarmahyökkäys käynnistyi jälleen heti pysähdyttyämme. Kuuma sää yhdessä paarmojen kanssa, ja toisaalta tähän väliin hieman yksitoikkoisempi reitti maisemiltaan ei ollut saanut vaellusmieltä kovin korkealle ja karkkien avulla yritimme kerätä hieman innostuneempaa mieltä loppupäivälle. Puolen kilon karkkipussien kantaminen yli tuntureiden herätti kunnioitusta samaan aikaan Tappurissa lounastavalta pariskunnalta. Lopulta päädyimme itsekin valmistamaan lounaan, sillä juuri ennen Hannukurua sijaitsevaa Pahakurua lukuun ottamatta ei olisi luvassa varteenotettavia taukopaikkoja.

Mitä lähemmäksi Hannukurua pääsimme, sitä iloisemmaksi mieli muuttui, sillä tiesimme, että luvassa olisi saunailta. Kulku oli hyvin vaivatonta Pahakurun autiotuvalle asti, josta laskeuduimme vanhaan tunturikoivikkoon. Tässä vaiheessa tunnelma oli jälleen katossa, kun yhtäkkiä kuljimme kuin pienessä puutarhassa, jossa polku kulki puista siltaa pitkin pienen puron yli ja kukat kukkivat kirjavasti. Hetkeä myöhemmin saavuimme tuohon Hannukurun luvattuun rentoutumisen maahan. Telttoja paikalla oli reilusti toista kymmentä, mutta laajan telttailualueen ansiosta meillekin löytyi vielä oma rauhallinen paikka. Ilmakin oli muuttunut jo sen verran viileäksi, ettei paarmoistakaan ollut enää tietoa. Tilalle tulivat sen sijaan hyttyset, mutta se oli hyvin pientä aikaisempiin olosuhteisiin verrattuna.

Juuri ennen ensimmäisen sadekuuron alkua ehdimme pystyttää teltan ja samaan aikaan saunalla oli naisten vuoro alkamaisillaan. Saunomisessa noudatetaan sääntöä, jonka mukaan parilliset tunnit ovat naisten vuoroja ja parittomat vastaavasti miesten. Näin ollen kaikki halukkaat pääsevät varmasti saunomaan. Sauna on tämän lisäksi maksullinen, mutta itse ainakin voin ilomielin maksaa pienen summan moisesta ylellisyydestä vaelluksella keskellä Lapin tuntureita. Maksun voi suorittaa etukäteen luontokeskuksilla tai paikan päällä puhelinsoitolla. Saunan edustalla kenttä juuri ja juuri riitti soittamiseen. Nautimme saunan lämmöstä koko tunnin ajan ja välillä pulahdimme uimaan vieressä olevaan pieneen hiekkapohjaiseen lampeen. Saunanraikkaina siirryimme tihkusateesta kodan suojiin illallisen ääreen. Lohipasta ja valkosuklaamousse kruunasivat illan, eikä alkupäivän apeudesta ollut tietoakaan. Ennen nukkumaanmenoa hyödynsimme vielä tyhjän kodan penkkejä pitkän venyttelytuokion muodossa.

Toinen vaellusyö oli edeltäjäänsä huomattavasti viileämpi, sateisempi ja kosteampi, eikä alkanut päivä tehnyt siihen poikkeusta. Yöunet venyivät jälleen myöhään ja herättyämme suurin osa teltoista oli taas jo kadonnut. Päivän pukeutuminen vaati hieman pohtimista, sillä lämpötila oli enää reilut kymmenen astetta. Reissuun lähtiessä olimme hölmöinä luottaneet sääennusteisiin, jotka lupasivat tuolloin koko viikoksi hellettä. Vaikka juhannussäätäkin ennustetaan jo jouluna, olisi etenkin Lapin vaihtuviin olosuhteisiin pitänyt ymmärtää varautua hieman paremmin ja ikävä kevytuntuvatakkia ja hansikkaita kohtaan olikin seuraavina päivinä suuri. Onneksi matkaan ei kuitenkaan ollut lähtenyt pelkästään shortseja ja t-paitoja, joten kohtuullisen hyvin pärjäsimme koko reissun ajan, vaikka välillä ylimääräinen vaatekerros tauoilla ja tunturien huipulla olisi ollut mukava lisä.

Ensimmäisenä päivälle oli vuorossa lämmittelyksi melko matalan Suastunturin ylitys. Vaikka tunturi jäi korkeudessaan seuraavien Lumikeron ja Vuontiskeron varjoon, kohosi sekin jo niin ylös sumuharson sekaan, ettei huipulta tarvinnut kovinkaan kauas maisemia katsella. Suastunturilta laskeuduttiin heti Suaskurun kodalle, jossa pidimme lounastauon. Kodan seinää koristivat kaksi kotatonttua ja rentoutumaan pääsi komeassa keinutuolissa. Samanlainen keinutuoli ilahdutti kulkijaa myös Tappurin autiotuvalla. Lounaan jälkeen pääsimme malttamattomina vihdoin lähtemään kohti Lumikeroa ja Vuontiskeroa, sillä tuntureitahan tänne olimme tulleet huiputtamaan ja maisemia ihailemaan. Tähän mennessä reitillä oli tullut vastaan vain ensimmäisen illan Pyhäkero ja paras tunturijono odotti meitä nyt Pallaksen päässä.

Matka Lumikeron huipulle ei tuntunut erityisen raskaalta, sillä energiaa ja voimia meiltä löytyi, mutta pitkä nousu se joka tapauksessa oli. Monessa kohtaa luuli jo näkevänsä tunturin laen, kunnes kohtaan vihdoin saavuttuaan aukeni eteen vielä lisää kiivettävää. Huippua lähestyessä myös sumu luonnollisesti sankkeni ja kauempana kulkevat katosivat sumuun. Lumikeron viimaisella huipulla ei tehnyt mieli jäädä pitämään taukoa, vaan tuulensuojaisamman paikan toivossa aloitimme laskeutumisen Lumikuruun. Pallaksen puoleisella rinteellä sumu hellitti nopeasti ja parempien maisemien perässä poikkesimme polulta tunturin länsirinteelle. Lumikurusta edessä oli vielä pieni nousu Vuontiskeron laen sivuitse. Reitti jäi huipun takana hyvin tuulensuojaan, joten tässä vaiheessa levitimme makuualustat kivenlohkareita vasten. Tunturi- ja järvimaisemien myötä kohta oli täydellinen eväs(karkki)tauolle. Kun olo kävi liian viileäksi, oli aika jatkaa vielä viimeiset kilometrit Montellinmajan kautta Nammalakuruun.

Vain muutaman vuoden vanha Nammalakurun varaus- ja autiotupa oli käyttäjilleen melko luksusta tupien välissä sijaitsevan kuivaushuoneen ansiosta. Kamiinalla lämpiävässä pienessä huoneessa lepäsi illan ajan useampi pari vaelluskenkiä ja vaatekerrastoja. Kahdenkymmenen hengen autiotuvasta olisi tuona iltana löytynyt helposti yöpaikka meillekin, mutta rauhallisempien unien toivossa päätimme nukkua viimeisenkin yön teltassa. Ennen nukkumaanmenoa viileää iltaa oli kuitenkin mukava viettää autiotuvan lämmössä illallista nauttien ja muiden vaeltajien juttuja kuunnellen. Tyhjä yläparvi oli oiva paikka hyödynnettäväksi jälleen illan venyttelyhetkelle, vaikka seuraavana aamuna tuntuikin, ettei kehonhuollosta ollut juurikaan mitään hyötyä. Yö oli kaikkea muuta kuin mukava. Edellisen päivän viileän kelin vuoksi veden juonti oli jäänyt vähäiseksi ja lievä nestehukka oli vallannut kropan. Tähän päälle vielä yön kylmyys ja kova alusta, oli olo aamulla kuin krapulaisella. Päätä särki ja joka paikkaa kolotti. Vaivaisina siirryimme autiotuvan suojiin päivää aloittamaan. Vaikka tällä kertaa heräsimme jo yhdeksältä, oli autiotupa silti jo tyhjentynyt ja pihassakin oli lisäksemme enää kaksi telttaa.

Aamupuuro teki tehtävänsä ja pian olimme jo malttamattomina valmiita Pallastunturin huiputukseen, joka samalla oli myös reitin korkein tunturi. Harmiksemme saimme aamulla kuitenkin todeta, ettei eilisen päivän sumu ollut lainkaan laantunut ja tunturin huippu oli edelleen sankan sumun peitossa. Vaikuttaisi siltä, että emme ole kovin toimiva yhdistelmä näköalapaikkojen valloitukseen, sillä viime syksynä maisemat Ukko-Kolin huipulta eivät ulottuneet lähimpiä puita kauemmaksi. Pieni toivon kipinä taskussa lähdimme matkaan toivoen, että lähestyessämme huippua sumu yhtäkkiä kaikkoaisi. Sumun tuoma pieni harmitus katosi kuitenkin nopeasti, kun vihdoin saimme kokea jotain, mitä olimme koko vaelluksen ajan odottaneet. Tähän mennessä olimme jo melkein nähneet poroja reitin varrella useaan otteeseen, mutta kaikki olivat pettymykseksemme  lopulta osoittautuneet aina vain tunturien rinteillä nököttäviksi harmaiksi kiviksi. Tällä kertaa polun vieressä, parin sadan metrin päässä edessä, odotti kuitenkin ihka elävä 18 poron tokka. Innokkaina jatkoimme matkaa porojen lähettyville ja jäimme seuraamaan sarvipäiden lounashetkeä rauhallisen välimatkan päähän.

Porojen jälkeen reitti jatkoi nousuaan sumun keskelle ja seuraavat 45 minuuttia kohti Taivaskeroa olivat maltillista etenemistä merkiltä merkille. Hetken aikaa polku oli helposti seurattavissa, mutta mitä ylemmäksi päästiin, sitä kivikkoisemmaksi maasto muuttui, eikä selkeää polkua enää ollut. Samalla myös tuuli yltyi ja välillä seuraavaa merkkitolppaa täytyi etsiä muutaman sekunnin ajan etenkin silloin, jos välistä oli yksi tolppa kaatunut. Eksymisen vaaraa tilanteessa ei kuitenkaan ollut, sen verran hyvin reitti oli merkattu ja toisinaan sumusta ilmestyi vastaantulevia retkeilijöitäkin. Päästyämme vihdoin Taivaskerolle, ei sumuinen sää haitannut enää lainkaan, sen verran mystinen tunnelma huipulla oli. Tuntui kuin olisimme olleet autiolla planeetalla, näkyvyys kivikkoisella tasaisella laella oli vain parikymmentä metriä joka suuntaan. Vaikka tuuli huipulla oli jo melko kylmä, halusimme ehdottomasti nauttia tunnelmasta hetken ja viettää pienen evästauon. Poseerasimme kuvissa vuoden 1952 olympiatulen sytyttämisen muistolaatan vieressä, jonka jälkeen siirryimme kiviröykkiön tuulensuojaiselle puolelle viimeisten karkkien pariin.

Lähdettyämme laskeutumaan huipulta kohti Pallaksen luontokeskusta, sumu hellitti yllättävän nopeasti ja saimme todistaa upeita maisemia. Reittimme kulki vielä laskettelurinteiden kautta, joiden huipulla tuuli oli ylivoimaisesti reissun kovin ja tuulta vasten pystyi jopa nojaamaan. Vaelluksen ikävin osuus oli edessä vasta viime metreillä, kun laskettelurinne täytyi kävellä alas ja jossain vaiheessa laskeutuminen alkoi molemmilla tuntua polvissa. Loputtomalta tuntuneen rinteen jälkeen olimme vihdoin perillä luontokeskuksella, jossa myös auto sovitusti odotti. Olimme taivaltaneet onnistuneesti 55 kilometrin Hetta-Pallas -reitin! Ennen lähtöä vierailimme vielä luontokeskuksessa, josta löytyi pienen myymälän lisäksi tunturiaiheinen näyttely. Kauaa emme malttaneet näyttelyä ihastella, sillä päivä oli vaihtunut jo iltapäivän puolelle, emmekä olleet vielä saanet lounasta. Lounaspaikaksi valikoitui heti alkumatkasta vastaan tullut ravintola Kammari, joka sijaitsi Olostunturin kupeessa. Ystävällisen palvelun ja herkullisen ruoan myötä paikka ansaitsee ehdottomasti suosituksen.

Hetta-Pallas -reittiin ennakkoon tutustuessa varauduimme siihen, että tunturissa vaeltaminen on hitaampaa ja raskaampaa kuin eteläisemmässä Suomessa. Yllätyimme kuitenkin molemmat positiivisesti siitä, kuinka nopeasti päivämatkat etenivät. Toki sykkeen sai nousuissa kohoamaan, mutta erityisen raskaaksi vaellus ei missään vaiheessa käynyt ja olisimme voineet tehdä pidempiäkin päivämatkoja, jotka tällä kertaa olivat noin 15 kilometriä. Reitti sopii hyvin Lapin vaelluksien ensikertalaiselle, mikäli perus retkeilytaidot ovat vain hallussa. Ruuhka-aikoina on hyvä ottaa mukaan oma teltta, joille löytyy autiotupien läheisyydestä hyvin paikkoja. Hyvin merkattu reitti, moitteettomassa kunnossa olevat tuvat, Hannukurun sauna ja Lapin tuntureiden lumo mahdollistavat ikimuistoisen vaelluskokemuksen, sitä se ehdottomasti oli ainakin meille.