13.11.2018

KOLIN KOLME KOHOKOHTAA

Vuosi sitten toteutin yhden pitkäaikaisista retkeilyhaaveistani, kun pääsin vihdoin Kolille vaeltamaan. Vaikka sää oli tuolla reissulla todella sumuinen ja näköalat korkeammilta paikoilta ulottuivat vain lähimpiin puihin, ihastuttivat lukuisat ahot ja vaarat niin paljon, että tiesin tulevani vierailemaan tässä kansallispuistossa vielä useampaan kertaan. Vuotta pidempään en malttanut ensimmäistä uusintareissua odottaa, niin paljon halusin päästä kokemaan Ukko-Kolin huipulta avautuvan maiseman pitkälle Pielisen yli. Tällä kertaa tuo haave toteutui ja vaelluksen kruunasi ensimmäisenä aamuna maahan satanut ensilumi.




Vaellusreitiksi olimme valinneet Herajärven pohjoispään kierroksen, ja jotta saimme nauttia maisemista ilman kiirettä, varasimme reitin kiertämiseen kolme päivää ja suuntasimme Kolille jo torstai-iltana. Aloitimme vaelluksen Pirunkirkon parkkipaikalta, jonne saavuimme puoli kymmeneltä illalla. Matkaa ensimmäiselle yöpaikalle Ylä-Murhiin oli vain reilu kilometri. Ilta oli jo pimeä ja metsä hiljainen. Olin innoissani, sillä juuri tuon rauhallisuuden ja seesteisyyden vuoksi lähden retkille yhä uudestaan ja edellisestä yön yli vaelluksesta oli kulunut jo liikaa aikaa. Irtiotto hektisestä arjesta oli tervetullut. Vajaan kilometrin verran kävelimme tietä pitkin, kunnes otsalampun valossa heijasteleva viitta johdatti meidät polulle. Polku erkani tieltä autiotalon kohdalla, joka näytti kuunvaloa vasten kuin kauhuelokuvan lavasteelta. Kovin kauaa emme halunneet tätä näkyä katsella ja jatkoimme matkaa. Hetkeä myöhemmin saavuimme perille Ylä-Murhiin. Olimme yön ainoat retkeilijät tuolla vanhalla niittyalueella, jonka varustukseen kuuluivat nuotiopiiri ja vuokratupa. Meidän yösijanamme toimi kuitenkin vuokratuvan sijasta teltta, jonka pystytimme heti ensimmäisenä. Vaikka uni olisi jo maittanut, en malttanut odottaa seuraavaan päivään päästäkseni nauttimaan nuotion loimusta. Teimme siis vielä tulet ja istuimme tovin nuotion äärellä. Samalla pilvet väistyivät lähes täytenä loistavan kuun edestä ja saimme hämmästellä, kuinka paljon se valaisi ympäröivää metsää. Teltalle suunnistaminen oli vaivatonta ilman otsalampun valoakin.




Tuleva yö jännitti hieman, sillä lämpötila oli nollassa, enkä tiennyt kuinka hyvin makuupussini, merinovillakerrasto ja kaksi solumuovialustaa riittäisivät pitämään minut lämpimänä. Hyvin pian makuupussiin pääsemisen jälkeen oli selvää, että mukavia yöunia niillä ei tulisi. Onneksi kyse oli kuitenkin vain pienestä vilusta, joka ratkesi muutaman vaatekappaleen asettamisella itseni ja makuualustan väliin, sekä toisella vaatekerrastolla, jonka muodostivat villapaita ja kevyet toppahousut. Kuulostaa ehkä massiiviselta yöasulta, mutta se takasi makoisat yöunet, joita kylmyys ei juurikaan haitannut. Varttia vaille kuusi aamulla heräsimme riemuiten päälle unohtuneen herätyskellon soittoon. Mikään ei ilahduta yhtä paljon, kuin etsiä tietään ulos lämpimästä makuupussista muutaman asteen pakkaseen sammuttamaan tuota kirottua vekotinta. Ihan parasta. Jatkoimme unia vielä hetken ja muutaman tunnin torkkumisen jälkeen päätimme nousta aamupalalle. Toinen meistä söi aamupuuroaan urhoollisesti itse veistelemällään lusikalla, kun aterimet olivat epähuomiossa unohtuneet kotiin. Taivas oli pilvinen, sääennusteet viikonlopun suhteen olivat vaihdelleet päivittäin koko edeltävän viikon ajan ja olin hartaasti toivonut, että saisimme kokea ensilumen reissun aikana. Telttaa pakatessa toive kävi toteen, kun taivaalta alkoi leijailla alas isoja lumihiutaleita yhä sakeammin, peittäen maan nopeasti hentoon lumipeitteeseen. Olin yhtä hymyä. Lähdimme kävelemään lumisateessa Ylä-Murhilta kohti Ukko-Kolia. Maisema oli muuttunut lumen myötä niin kauniiksi ja halusin pysähtyä ihastelemaan sitä jatkuvasti.




Saimme kävellä pitkään valkoisia koskemattomia polkuja ja pitkospuita pitkin, kunnes tassun jäljet liittyivät polulle. Ammattimaisina eläintieteilijöinä päättelimme jälkien kuuluvan Ilvekselle, joka luontoon.fi-sivustonkin mukaan Kolilla hyvin viihtyy. Muutaman sadan metrin verran seurasimme kissapedon jälkiä, kunnes ne viimein erkanivat polulta. Jatkoimme matkaa Murhivaaran jälkeiselle nuotiopaikalle makkaranpaistoon. Paikka ei ollut miljöönä kummoinen, puuhuolto oli hieman heikolla tolalla ja ympäristö valitettavan roskainen ja epäsiisti. Onneksi nuotio piristää kuitenkin aina. Lounaan jälkeen matka jatkui Havukanahon kautta Mäkränvaaran laelle ja sieltä edelleen Purolan- ja Mäkränaholle. Korkeilta vaaroilta avautuvat maisemat ovat Kolin ehdoton kohokohta, mutta ahot ovat ehdottomasti toinen. Ahojen vanhojen kivijalkojen ja rakennusten välityksellä voi aistia entisajan tunnelman, jota vahvistavat entisestään infokylttien tekstit nauriskuopista ja asukkaiden itsetehdyistä kameroista.







Vaikka olen aina pyrkinyt leiriytymään valoisaan aikaan, on pimeällä vaeltaminenkin alkanut miellyttämään minua kovasti. Siinä on oma erityinen kiehtova tunnelmansa. Kun näkyvyys on vain muutaman metrin joka suuntaan, tuntuu kuin olisi paremmin läsnä juuri siinä hetkessä ja paikassa. Pidempiä matkoja en vielä haluaisi pimeällä vaeltaa, etenkään jos reittiä ei ole merkitty, mutta pieni suunnistusharjoitus pimeällä silloin tällöin on hyväksi kaiken varalta. Kun vihdoin pääsimme perille Myllypuroon, kilometrejä oli kertynyt päivälle viisitoista ja jalkapohjia kolotti. Nuotio odotti paikan päällä jo valmiina, sillä paikalle oli ehtinyt jo leiriytyä eräs yksin retkeillyt nainen. Loppuilta kului ruokaa laittaessa ja nuotion lämmöstä nauttien, jälkiruokana tietenkin kourallinen irtokarkkeja. Nukkumaan siirryimme jo hyvissä ajoin. Tällä kertaa ennakoin makuualustojen huonoa eristävyyttä asettamalla makuualustojen päälle mukaan ottamani kesämakuupussin, jonka väliin laitoin vielä kaikki ne vaatteet, jotka eivät kuuluneet yöasuun tai tyynyn täytteisiin. Ratkaisu oli erittäin toimiva, eikä kylmästä ollut yön aikana tietoakaan, vaikka lämpötila oli edelleen muutaman asteen pakkasen puolella.




Aamulla saimme selvitellä mystistä paistinlastan katoamista. Koska lastaa ei kotiinpaluun jälkeenkään löytynyt mistään, päädyimme siihen lopputulokseen, että puinen lasta oli epähuomiossa joutunut polttopuiden sekaan ja päätynyt siten lopulta nuotion sytykkeeksi. Nyt tuon jo monella vaelluksella mukana kulkeneen paistinlastan tuhkat lepäävät autuaana Kolilla. Päivän määränpäänä oli Kiviniemen tila Herajärven eteläpäässä ja ensimmäisenä reitillä oli vuorossa nousu Ryläyksen kodalle. Otimme nousuun avuksi vaellussauvat, jotka saivat päivän alussa osakseen melkoista vähättelyä retkiseuraltani. Päivän kuluessa sävy muuttui kuitenkin huomattavasti ja loppupäivästä oli jo luvassa lähes ylistystä vaellussauvan hyödystä niin ylä- kuin alamäissä. Varsinkin liukkaalla säällä painavan rinkan kanssa vaellussauva tuo suurta etua, kun käytössä on yksi ylimääräinen tukipiste. Alkupäivän nousu Ryläykselle sujui vaellussauvoista huolimatta hieman tahmeasti, mutta nuotiomakkara mielessäni tsemppasin itseni ylös asti. Hieman ennen kotaa ihastelimme pientä lumen peittämää suota, jonka olemassaolo korkean vaaran laella yllättää. Myös aurinko näyttäytyi ensimmäistä kertaa vaelluksen aikana. Kodalla pidimme pitkän evästauon ennen kuin jatkoimme matkaa. Kuljimme kiviputouksen ja luontotornin kautta, mutta ne eivät vakuuttaneet tällä kertaa muiden nähtävyyksien vertaisesti. Matkaa Ryläykseltä Kiviniemeen oli vielä kymmenen kilometriä ja tuon kovin pitkältä tuntuvan matkan selätimme usean karkkitauon voimin. Joka irtokarkkien voimaa vaelluksella vähättelee, ei tiedä mistä puhuu. Parhaimman karkkitauon saimme pitää Sammakkovaaran laella, jonne syysaurinko paistoi todella lämpöisesti. Makoilimme kalliolla, kunnes pilvet siirtyivät auringon eteen, kylmyys iski välittömästi ja oli syytä jatkaa matkaa.




Tällä kertaa ehdimme perille ennen pimeän tuloa. Olimme saapuneet Kiviniemeen, paikkaan joka piti sisällään Kolin kolmannen kohokohdan. Saunan. Jos joskus aiot vaeltaa Herajärven kierroksen, suunnittele vaelluksesi ehdottomasti niin, että pysähdyt saunomaan Kiviniemeen. Sauna on vapaasti ja omatoimisesti kaikkien käytettävissä ja parasta luksusta mitä vaelluksella voi saada. Aloitimme saunan lämmittämisen heti ja odotellessamme löylyvalmiutta kokkailimme iltaruoan laavun suojissa. Paikalle olivat leiriytyneet myös kaksi nuorta poikaa, joiden kattavat retkiherkut herättivät minussa suurta kateutta etenkin Muumi-limsan osalta. Saunan jälkeen meidänkin oli tarkoitus herkutella omenakaurapaistoksella, mutta mukaan pakattu juokseva Oivariini oli ilmeisesti jo parhaat päivänsä nähnyt, sillä haju ja väri muistuttivat vahvasti sinihomejuustoa. Jälkiruoka jäi siis valmistamatta, mutta onneksi jäljellä oli vielä irtokarkkeja, jotka saivat korvata tällä kertaa jälkiruoan. Olimme kovin väsyneitä pitkästä päivästä ja sauna sai olon raukeaksi, joten siirryimme nukkumaan jo ennen kymmentä. Tässä vaiheessa aloin katumaan kovasti toivettani siitä, että nukkuisimme yön laavussa. Omassa teltassa olisimme saaneet oman rauhan ja kaiken lisäksi laavuyö oli huomattavasti kylmempi kuin aikaisemmat yöt teltassa.




Aamulla uni ei maittanut kovin pitkään eikä intoa löytynyt aamupuuron keittämiseen. Onneksi jäljellä oli vielä ruisleipiä, jotka takasivat riittävän aamupalan. Ennen lähtöä kävimme vielä siistimässä saunan. Matkaa viimeiselle päivälle oli vajaa kymmenen kilometriä, mutta onneksi tuo osuus ei sisältänyt aikaisempien veroisesti korkeuseroja. Reitti kulki Kiviniemen tilan läpi Sikosalmelle, joka oli ylitettävä vaijerilossin avulla. Pysähdyimme pitämään vielä viimeistä evästaukoa Lakkalan pihapiiriin, järveltä käynyt kylmä tuuli piti tauon kuitenkin lyhyenä. Vaikka pidimme mielestämme hyvin reipasta tahtia kävelyssä, saimme hämmästellä laavulla yöpyneiden poikien vauhtia. Lähtiessämme Kiviniemestä, he vasta heräilivät makuupusseissaan, mutta ohittivat meidät siitä huolimatta noin seitsemän kilometrin kohdalla. Heillä oli vielä matkaa reilusti edessä Ukko-Kolin laelle, mutta meidän vaellus oli tulossa päätökseen. Viimeiset kilometrit kävelimme ensimmäiseltä illalta tutuissa maisemissa Ylä-Murhin ja kummitustalon ohitse, joka näyttäytyi tällä kertaa sen verran lempeämpänä, että uskalsimme jopa kurkistaa ikkunoista sisään. Autolle saavuttuamme luvassa oli vielä nähtävyys, joka edellisvuonna jäi minulta näkemättä. Parkkipaikalta laskeutui jyrkät ja pitkät portaat pirunkirkoksi kutsutun luolan suulle. Reilut kolmekymmentä metriä pitkä z-muotoinen luola oli elämäni ensimmäinen vierailu luolassa. Otsalamppujen valossa tutkimme luolan onkaloita. Kokemus oli kiehtova ja herätti ehdottomasti kiinnostuksen ottaa selvää Suomen muista luolista ja vierailla mahdollisuuksien mukaan myös niissä.



Koli ei ole syyttä yksi Suomen vierailluimmista kansallispuistoista. Upeat vaaramaisemat ovat ehdottomasti kokemisen arvoisia, puhumattakaan tunnelmasta, jota vanhat ahot huokuvat. Kansallispuisto hurmasi jälleen kerran, vaikka edellisestä vaelluksestani Herajärven kierroksella oli kulunut vasta vuosi. Viime vuoden vaelluksella ruska oli Kolilla parhaimmillaan ja tällä kertaa maisemia koristi hento lumipeite, joten seuraavan kerran haluan vierailla Kolilla alkukesästä, kun luonto on vehreimmillään.

Omat suosikit
  • Ukko-Koli
  • Kiviniemen sauna
  • Ahot
  • Vesivaara
  • Rykiniemi





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti