Vuosi sitten toteutin yhden
pitkäaikaisista retkeilyhaaveistani, kun pääsin vihdoin Kolille vaeltamaan.
Vaikka sää oli tuolla reissulla todella sumuinen ja näköalat korkeammilta
paikoilta ulottuivat vain lähimpiin puihin, ihastuttivat lukuisat ahot ja vaarat
niin paljon, että tiesin tulevani vierailemaan tässä kansallispuistossa vielä
useampaan kertaan. Vuotta pidempään en malttanut ensimmäistä uusintareissua
odottaa, niin paljon halusin päästä kokemaan Ukko-Kolin huipulta avautuvan
maiseman pitkälle Pielisen yli. Tällä kertaa tuo haave toteutui ja vaelluksen
kruunasi ensimmäisenä aamuna maahan satanut ensilumi.
Vaellusreitiksi olimme valinneet
Herajärven pohjoispään kierroksen, ja jotta saimme nauttia maisemista ilman
kiirettä, varasimme reitin kiertämiseen kolme päivää ja suuntasimme Kolille jo
torstai-iltana. Aloitimme vaelluksen Pirunkirkon parkkipaikalta, jonne
saavuimme puoli kymmeneltä illalla. Matkaa ensimmäiselle yöpaikalle Ylä-Murhiin
oli vain reilu kilometri. Ilta oli jo pimeä ja metsä hiljainen. Olin
innoissani, sillä juuri tuon rauhallisuuden ja seesteisyyden vuoksi lähden
retkille yhä uudestaan ja edellisestä yön yli vaelluksesta oli kulunut jo
liikaa aikaa. Irtiotto hektisestä arjesta oli tervetullut. Vajaan kilometrin
verran kävelimme tietä pitkin, kunnes otsalampun valossa heijasteleva viitta
johdatti meidät polulle. Polku erkani tieltä autiotalon kohdalla, joka näytti
kuunvaloa vasten kuin kauhuelokuvan lavasteelta. Kovin kauaa emme halunneet
tätä näkyä katsella ja jatkoimme matkaa. Hetkeä myöhemmin saavuimme perille
Ylä-Murhiin. Olimme yön ainoat retkeilijät tuolla vanhalla niittyalueella,
jonka varustukseen kuuluivat nuotiopiiri ja vuokratupa. Meidän yösijanamme
toimi kuitenkin vuokratuvan sijasta teltta, jonka pystytimme heti ensimmäisenä.
Vaikka uni olisi jo maittanut, en malttanut odottaa seuraavaan päivään
päästäkseni nauttimaan nuotion loimusta. Teimme siis vielä tulet ja istuimme
tovin nuotion äärellä. Samalla pilvet väistyivät lähes täytenä loistavan kuun
edestä ja saimme hämmästellä, kuinka paljon se valaisi ympäröivää metsää.
Teltalle suunnistaminen oli vaivatonta ilman otsalampun valoakin.
Tuleva yö jännitti hieman, sillä lämpötila
oli nollassa, enkä tiennyt kuinka hyvin makuupussini, merinovillakerrasto ja
kaksi solumuovialustaa riittäisivät pitämään minut lämpimänä. Hyvin pian
makuupussiin pääsemisen jälkeen oli selvää, että mukavia yöunia niillä ei
tulisi. Onneksi kyse oli kuitenkin vain pienestä vilusta, joka ratkesi muutaman
vaatekappaleen asettamisella itseni ja makuualustan väliin, sekä toisella
vaatekerrastolla, jonka muodostivat villapaita ja kevyet toppahousut. Kuulostaa
ehkä massiiviselta yöasulta, mutta se takasi makoisat yöunet, joita kylmyys ei
juurikaan haitannut. Varttia vaille kuusi aamulla heräsimme riemuiten päälle
unohtuneen herätyskellon soittoon. Mikään ei ilahduta yhtä paljon, kuin etsiä
tietään ulos lämpimästä makuupussista muutaman asteen pakkaseen sammuttamaan
tuota kirottua vekotinta. Ihan parasta. Jatkoimme unia vielä hetken ja muutaman
tunnin torkkumisen jälkeen päätimme nousta aamupalalle. Toinen meistä söi aamupuuroaan urhoollisesti itse veistelemällään lusikalla, kun aterimet olivat epähuomiossa unohtuneet kotiin. Taivas oli pilvinen,
sääennusteet viikonlopun suhteen olivat vaihdelleet päivittäin koko edeltävän
viikon ajan ja olin hartaasti toivonut, että saisimme kokea ensilumen reissun
aikana. Telttaa pakatessa toive kävi toteen, kun taivaalta alkoi leijailla alas
isoja lumihiutaleita yhä sakeammin, peittäen maan nopeasti hentoon lumipeitteeseen.
Olin yhtä hymyä. Lähdimme kävelemään lumisateessa Ylä-Murhilta kohti
Ukko-Kolia. Maisema oli muuttunut lumen myötä niin kauniiksi ja halusin
pysähtyä ihastelemaan sitä jatkuvasti.
Saimme kävellä pitkään valkoisia
koskemattomia polkuja ja pitkospuita pitkin, kunnes tassun jäljet liittyivät
polulle. Ammattimaisina eläintieteilijöinä päättelimme jälkien kuuluvan
Ilvekselle, joka luontoon.fi-sivustonkin mukaan Kolilla hyvin viihtyy. Muutaman
sadan metrin verran seurasimme kissapedon jälkiä, kunnes ne viimein erkanivat
polulta. Jatkoimme matkaa Murhivaaran jälkeiselle nuotiopaikalle
makkaranpaistoon. Paikka ei ollut miljöönä kummoinen, puuhuolto oli hieman
heikolla tolalla ja ympäristö valitettavan roskainen ja epäsiisti. Onneksi
nuotio piristää kuitenkin aina. Lounaan jälkeen matka jatkui Havukanahon kautta
Mäkränvaaran laelle ja sieltä edelleen Purolan- ja Mäkränaholle. Korkeilta
vaaroilta avautuvat maisemat ovat Kolin ehdoton kohokohta, mutta ahot ovat
ehdottomasti toinen. Ahojen vanhojen kivijalkojen ja rakennusten välityksellä
voi aistia entisajan tunnelman, jota vahvistavat entisestään infokylttien
tekstit nauriskuopista ja asukkaiden itsetehdyistä kameroista.
Vaikka olen aina pyrkinyt leiriytymään
valoisaan aikaan, on pimeällä vaeltaminenkin alkanut miellyttämään minua
kovasti. Siinä on oma erityinen kiehtova tunnelmansa. Kun näkyvyys on vain
muutaman metrin joka suuntaan, tuntuu kuin olisi paremmin läsnä juuri siinä
hetkessä ja paikassa. Pidempiä matkoja en vielä haluaisi pimeällä vaeltaa,
etenkään jos reittiä ei ole merkitty, mutta pieni suunnistusharjoitus pimeällä
silloin tällöin on hyväksi kaiken varalta. Kun vihdoin pääsimme perille
Myllypuroon, kilometrejä oli kertynyt päivälle viisitoista ja jalkapohjia
kolotti. Nuotio odotti paikan päällä jo valmiina, sillä paikalle oli ehtinyt jo
leiriytyä eräs yksin retkeillyt nainen. Loppuilta kului ruokaa laittaessa ja
nuotion lämmöstä nauttien, jälkiruokana tietenkin kourallinen irtokarkkeja. Nukkumaan
siirryimme jo hyvissä ajoin. Tällä kertaa ennakoin makuualustojen huonoa
eristävyyttä asettamalla makuualustojen päälle mukaan ottamani kesämakuupussin,
jonka väliin laitoin vielä kaikki ne vaatteet, jotka eivät kuuluneet yöasuun
tai tyynyn täytteisiin. Ratkaisu oli erittäin toimiva, eikä kylmästä ollut yön
aikana tietoakaan, vaikka lämpötila oli edelleen muutaman asteen pakkasen
puolella.
Aamulla saimme selvitellä mystistä
paistinlastan katoamista. Koska lastaa ei kotiinpaluun jälkeenkään löytynyt
mistään, päädyimme siihen lopputulokseen, että puinen lasta oli epähuomiossa
joutunut polttopuiden sekaan ja päätynyt siten lopulta nuotion sytykkeeksi. Nyt
tuon jo monella vaelluksella mukana kulkeneen paistinlastan tuhkat lepäävät
autuaana Kolilla. Päivän määränpäänä oli Kiviniemen tila Herajärven eteläpäässä
ja ensimmäisenä reitillä oli vuorossa nousu Ryläyksen kodalle. Otimme nousuun
avuksi vaellussauvat, jotka saivat päivän alussa osakseen melkoista vähättelyä
retkiseuraltani. Päivän kuluessa sävy muuttui kuitenkin huomattavasti ja
loppupäivästä oli jo luvassa lähes ylistystä vaellussauvan hyödystä niin ylä-
kuin alamäissä. Varsinkin liukkaalla säällä painavan rinkan kanssa vaellussauva
tuo suurta etua, kun käytössä on yksi ylimääräinen tukipiste. Alkupäivän nousu
Ryläykselle sujui vaellussauvoista huolimatta hieman tahmeasti, mutta
nuotiomakkara mielessäni tsemppasin itseni ylös asti. Hieman ennen kotaa
ihastelimme pientä lumen peittämää suota, jonka olemassaolo korkean vaaran
laella yllättää. Myös aurinko näyttäytyi ensimmäistä kertaa vaelluksen aikana.
Kodalla pidimme pitkän evästauon ennen kuin jatkoimme matkaa. Kuljimme
kiviputouksen ja luontotornin kautta, mutta ne eivät vakuuttaneet tällä kertaa
muiden nähtävyyksien vertaisesti. Matkaa Ryläykseltä Kiviniemeen oli vielä
kymmenen kilometriä ja tuon kovin pitkältä tuntuvan matkan selätimme usean
karkkitauon voimin. Joka irtokarkkien voimaa vaelluksella vähättelee, ei tiedä
mistä puhuu. Parhaimman karkkitauon saimme pitää Sammakkovaaran laella, jonne
syysaurinko paistoi todella lämpöisesti. Makoilimme kalliolla, kunnes pilvet
siirtyivät auringon eteen, kylmyys iski välittömästi ja oli syytä jatkaa
matkaa.
Tällä kertaa ehdimme perille ennen pimeän
tuloa. Olimme saapuneet Kiviniemeen, paikkaan joka piti sisällään Kolin
kolmannen kohokohdan. Saunan. Jos joskus aiot vaeltaa Herajärven kierroksen,
suunnittele vaelluksesi ehdottomasti niin, että pysähdyt saunomaan Kiviniemeen.
Sauna on vapaasti ja omatoimisesti kaikkien käytettävissä ja parasta luksusta mitä
vaelluksella voi saada. Aloitimme saunan lämmittämisen heti ja odotellessamme
löylyvalmiutta kokkailimme iltaruoan laavun suojissa. Paikalle olivat
leiriytyneet myös kaksi nuorta poikaa, joiden kattavat retkiherkut herättivät
minussa suurta kateutta etenkin Muumi-limsan osalta. Saunan jälkeen meidänkin
oli tarkoitus herkutella omenakaurapaistoksella, mutta mukaan pakattu juokseva
Oivariini oli ilmeisesti jo parhaat päivänsä nähnyt, sillä haju ja väri
muistuttivat vahvasti sinihomejuustoa. Jälkiruoka jäi siis valmistamatta,
mutta onneksi jäljellä oli vielä irtokarkkeja, jotka saivat korvata tällä
kertaa jälkiruoan. Olimme kovin väsyneitä pitkästä päivästä ja sauna sai olon
raukeaksi, joten siirryimme nukkumaan jo ennen kymmentä. Tässä vaiheessa aloin katumaan
kovasti toivettani siitä, että nukkuisimme yön laavussa. Omassa teltassa
olisimme saaneet oman rauhan ja kaiken lisäksi laavuyö oli huomattavasti
kylmempi kuin aikaisemmat yöt teltassa.
Aamulla uni ei maittanut kovin pitkään
eikä intoa löytynyt aamupuuron keittämiseen. Onneksi jäljellä oli vielä
ruisleipiä, jotka takasivat riittävän aamupalan. Ennen lähtöä kävimme vielä
siistimässä saunan. Matkaa viimeiselle päivälle oli vajaa kymmenen kilometriä,
mutta onneksi tuo osuus ei sisältänyt aikaisempien veroisesti korkeuseroja.
Reitti kulki Kiviniemen tilan läpi Sikosalmelle, joka oli ylitettävä
vaijerilossin avulla. Pysähdyimme pitämään vielä viimeistä evästaukoa Lakkalan
pihapiiriin, järveltä käynyt kylmä tuuli piti tauon kuitenkin lyhyenä. Vaikka
pidimme mielestämme hyvin reipasta tahtia kävelyssä, saimme hämmästellä
laavulla yöpyneiden poikien vauhtia. Lähtiessämme Kiviniemestä, he vasta
heräilivät makuupusseissaan, mutta ohittivat meidät siitä huolimatta noin
seitsemän kilometrin kohdalla. Heillä oli vielä matkaa reilusti edessä
Ukko-Kolin laelle, mutta meidän vaellus oli tulossa päätökseen. Viimeiset
kilometrit kävelimme ensimmäiseltä illalta tutuissa maisemissa Ylä-Murhin ja
kummitustalon ohitse, joka näyttäytyi tällä kertaa sen verran lempeämpänä, että
uskalsimme jopa kurkistaa ikkunoista sisään. Autolle saavuttuamme luvassa oli
vielä nähtävyys, joka edellisvuonna jäi minulta näkemättä. Parkkipaikalta
laskeutui jyrkät ja pitkät portaat pirunkirkoksi kutsutun luolan suulle. Reilut
kolmekymmentä metriä pitkä z-muotoinen luola oli elämäni ensimmäinen vierailu
luolassa. Otsalamppujen valossa tutkimme luolan onkaloita. Kokemus oli kiehtova
ja herätti ehdottomasti kiinnostuksen ottaa selvää Suomen muista luolista ja
vierailla mahdollisuuksien mukaan myös niissä.
Koli ei ole syyttä yksi Suomen
vierailluimmista kansallispuistoista. Upeat vaaramaisemat ovat ehdottomasti
kokemisen arvoisia, puhumattakaan tunnelmasta, jota vanhat ahot huokuvat.
Kansallispuisto hurmasi jälleen kerran, vaikka edellisestä vaelluksestani
Herajärven kierroksella oli kulunut vasta vuosi. Viime vuoden vaelluksella
ruska oli Kolilla parhaimmillaan ja tällä kertaa maisemia koristi hento
lumipeite, joten seuraavan kerran haluan vierailla Kolilla alkukesästä, kun
luonto on vehreimmillään.
Omat suosikit
- Ukko-Koli
- Kiviniemen sauna
- Ahot
- Vesivaara
- Rykiniemi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti