Hektisen syksyn päätteeksi joululoma oli vihdoin saapunut ja edessä oli puolentoista viikon ansaittu loma. Loman ensimmäiset päivät kuluivatkin perheen kesken joulua viettäessä herkullisen ruoan ja lautapelien parissa. Olen todellinen joulun rakastaja, iloitsen jouluaatosta edelleen yhtä paljon kuin kuusivuotiaanakin. En tiedä saako tuota innostusta mikään koskaan laantumaan. Joulupäivänä oli kuitenkin aika suunnata Lappiin Kemijärvelle mökin rauhaan. Lähteminen oli vaikeaa, lautapelit houkuttelivat huomattavasti enemmän kuin kahdentoista tunnin ajomatka, vaikka tiesimme, mitkä maisemat perillä odottivat. Kun Play-kaupan tietokilpailut oli koluttu läpi, muutama levyraati pidetty ja kello lähestyi yöllä kahta, olimme vihdoin perillä. Mökki odotti lämpöisenä ja kävimme pikimmiten nukkumaan. Seuraavat päivät saisimme nauttia Lapin luonnosta ja hiljaisuudesta.
Lumitilanne vuoden viimeisinä päivinä Lapissa ei ollut vielä parhaimmillaan. Ensimmäisenä päivänä kävimme katsastamassa Kemijärven Suomun ladut, mutta harmiksemme ladun pituus oli pyöreät nolla metriä, lunta ei yksinkertaisesti ollut riittävästi. Niinpä päätimme pitää kunnon löhöilypäivän ja samalla tarkastaa netistä lähialueiden latu- ja rinnetiedot. Noin tunnin ajomatkan päässä sijaitsevilla Pyhällä ja Rukalla tilanne oli huomattavasti parempi, joten seuraavana päivänä otimme suunnaksemme Pyhän hiihtoladut, joita oli tuolloin saatu ajettua noin viisitoista kilometriä. Olin innoissani, sillä luvassa oli talven ensimmäiset hiihdot ja hinku ladulle oli kova. Tälle hiihtolenkille valitsin alleni vapaan sukset. Pari ensimmäistä kilometriä olivat kuitenkin totaalinen isku vasten kasvoja. Sääret, jalkapohjat, pakarat ja reidet kramppasivat ja kirosin mielessäni, että tämäkö nyt muka on sitä, mistä edellisinä talvina olen nauttinut. Hirveätä kuraahan tämä on. Helpotus oli onneksi suuri, kun vartin hiihtelyn jälkeen jalat alkoivat pikku hiljaa tottua ja suksi luistamaan paremmin. Sain todeta että kyllä, tämä se vasta on mukavaa. Varvikko paistoi vielä paikoittain latupohjan alta, mutta kaiken kaikkiaan ladut olivat kuitenkin jo oikein hyvässä kunnossa. Hiihtokilometrejä kertyi kahdeksantoista, ja välillä latu poikkesi myös Pyhä-Luoston kansallispuiston puolelle. Tuo pikavisiitti oli kuitenkin vasta pieni pintaraapaisu koko kansallispuiston tarjonnasta, joten Pyhä-Luosto jää vielä toistaiseksi vierailtavien kansallispuistojen listalle.
Seuraava päivänä vuorossa oli laskettelua Rukan rinteillä. Lähes kolmekymmentä avointa rinnettä viihdyttivät meitä koko päivän ajan. Maisemien ihailuun sopiva vauhtini ja pitkät rinteet mahdollistivat välillä sen, että sillä välin kun minä laskin rinteen kerran alas, ehti poikaystäväni tehdä saman kahdesti. Itse en olekaan mikään rinnehirmu, kerta tai kaksi vuodessa rinteessä riittää pitämään minut tyytyväisenä. Rinnekeskuksien ihmisvilinä on myös melko ahdistavaa. Rauhan ja suuremman ilon löydän ladulta tai tunturien retkeilyreiteiltä. Tämän Lapin loman viimeinen päivä olikin omistettu retkeilylle, ja kohteeksi valitsimme Riisitunturin kansallispuiston. Tämäkin paikka oli sopivasti tunnin ajomatkan päässä ja lupaukset tykkylumen ja kynttiläkuusien satumaasta riitti houkuttelemaan meidät paikalle. Menomatkalla retkeilypäivän tuulinen ja pilvinen sää hieman harmitti, mutta se unohtui nopeasti jalkauduttuamme kansallispuistoon. Odotustemme mukaisesti Riisin rääpäsyn rengasreitti oli paljon kuljettu ja reitillä pärjäsi hyvin pelkillä vaelluskengillä, sillä meiltä ei vielä talvisia apuvälineitä kulkemiseen löydy. Lähdimme kiertämään reittiä myötäpäivään. Hetken aikaa polku kulki metsän keskellä ja ohi näyttävän latvattoman kuusen, jota pysähdyimme ihmettelemään. Polku jatkoi tasaisesti nousuaan kohti Riisitunturin huippua ja puita oli yhä harvemmassa. Vitivalkoinen maa ja pilvien peittämä taivas erottuivat juuri ja juuri toisistaan, ja maiseman keskellä kohoili matalia tykkylumen peittämiä puita. Olimme keskellä valkoista satumaata. Tämä pieni luontoa hämmästelevä retkeilijä vain pyöri ympyrää, hihkuen ihastuksesta joka suunnassa avautuvaa näkymää kohtaan.
Koska Riisin rääpäsy oli vain reilun neljän kilometrin pituinen, päätimme Riisitunturin huipulta suunnata hetkeksi aikaa Riisin rietas -rengasreitille ja kerryttää muutaman lisäkilometrin sieltä. Polkua oli kuljettu huomattavasti vähemmän, mutta vaelluskengillä pärjäsi vielä kohtalaisesti. Matkan tekeminen muuttui toki hieman raskaammaksi. Tällä kertaa polku vietti koko ajan alaspäin tunturin laelta ja innostuimme kokeilemaan liukumäkeä istuinalustalla. Laskumetrit jäivät kovin vähäisiksi, mutta lunta kertyi takin alle ja kenkiin sitäkin enemmän. Vajaan kilometrin kulkemisen jälkeen makkaran nälkä alkoi olla jo niin suuri, että päätimme suunnata samaa reittiä takaisin Riisin rääpäsylle ja kohti Riisitunturin autiotupaa. Perille päästyämme autiotuvan kamiinassa odotti täydellinen hiillos ja makkarat valmistuivat nopeasti. Muita retkeilijöitä paikalla riitti, mukaan lukien suurempi ulkomaalaisten turistien lumikenkäilijäjoukko. Tilaa oli kuitenkin autiotuvan pihapiirissä kaikille. Lumikenkäilijöiden lisäksi kohtasimme myös muutamia liukulumikenkäilijöitä ja kiinnostus tuota lajia kohtaan heräsi. Joskus täytyy vuokrata kokeiluun sellaiset.
Vaikka talvi muualla Lapissa oli vasta päässyt alkuun, oli se Riisitunturilla näyttävä jo nyt. Helmikuun tienoilla puistoon ajetaan myös useita kilometrejä latuja. Riisitunturista tuli samalla kahdeskymmenes kansallispuisto Suomessa, jossa olen retkeillyt ja nyt jäljellä on vielä toiset kaksikymmentä. Riisitunturi on paikkana ehdottomasti sellainen, jossa haluan vielä joskus tulevaisuudessa toteuttaa muutaman päivän talvivaelluksen. Tällä kertaa aika ei kuitenkaan riittänyt pidempiin retkiin ja pikavisiitti Lappiin läheni loppuaan. Loma oli kuitenkin ollut mitä rentouttavin. Mökkiarjessa päivä rakentuu yksinkertaisten perusasioiden äärelle takkojen lämmityksineen ja vedenhakureissuineen kaivolta. Jokaisen illan kruunasi aina sauna, lautapelit ja konvehtirasia. Onnistuneen rentoutumisen näkökulmasta koko loman ajan kestänyt somelakko oli myös ainoa oikea ratkaisu. Olisimme molemmat olleet valmiita jäämään vielä toiseksi viikoksi ja erittäin vastahakoisesti lähdimmekin takaisin etelään. Kotimatkan aloittamista ei auttanut yhtään lähtöpäivän aamuna esiin tullut pilvetön, vaaleanpunaisena hehkuva taivas. Alan olemaan melko vakuuttunut siitä, että jonain päivänä muutan ainakin hetkeksi aikaa Lappiin.
Vuosi 2019 on retkeilyn suhteen vielä täysin vailla tarkempia suunnitelmia, mutta niin kauan kuin kaupasta löytyy irtokarkkeja, ei retkeilyinto ainakaan lopu. Vaikka retkeilymieltä löytyy jo nyt yllin kyllin, lisäävät sitä entisestään joululahjaksi saadut Pohjois-Norjan rannikkoreitit ja Keski-Skandinavian vaellusreitit -kirjat, sekä Nuku vähintään yksi yö ulkona joka kuukausi 2019 -haaste. Nähtäväksi jää onnistunko tuon haasteen toteuttamaan, mutta tavoite se ainakin on. Luvassa on joka tapauksessa varmasti unohtumattomia retkiä. Retkeilyvuosi 2018 piti sisällään paljon enemmän kuin olin osannut odottaakaan. Ulkona vietettyjä öitä kertyi laskujeni mukaan 26 ja lisäksi vielä useita päiväretkiä. Riippumattoilu oli vuoden uusi retkeilytuttavuus, joka ehdottomasti jatkuu myös tulevaisuudessa. Vuoden jokainen retki ja vaellus oli upea, mutta ikimuistoisin oli ehdottomasti kahden viikon roadtrip Hossan kautta Käsivarren Lappiin ja sieltä edelleen Norjan puolelle. Maisemat tuolla reissulla olivat henkeä salpaavia, mutta niiden lisäksi sydäntäni lämmitti erityisesti vuoden aikana löytynyt retkiseurani, jonka kanssa niin retkeily kuin tavallinenkin arki on kovin mutkatonta ja täynnä iloa. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti