16.5.2019

PÄÄSIÄISRETKI KURJENRAHKAN KANSALLISPUISTOON

Pääsiäiseksi olimme ajatelleet pidempää neljän päivän vaellusta Salamajärven kansallispuistoon. Ajankohdan lähestyessä oli kuitenkin todettava, että olosuhteet Salamajärvellä muistuttivat vielä enemmän talvi- kuin kesävaellusta, joten reissu siirtyi tulevaisuuteen ja kohdetta oli etsittävä eteläisemmästä Suomesta. Kurjenrahkan kansallispuisto Varsinais-Suomessa oli molemmille entuudestaan tuntematon kohde, jossa tarjolla oli kolmenkymmenen kilometrin pituinen Vajosuon vaellus -rengasreitti. Lumitilannekin vaikutti täällä olevan jo lähes olematon, joten päätimme vierailla pääsiäisenä muutaman päivän ajan Kurjenrahkassa.



Matka kansallispuistoon sujui joutuisasti autopelin merkeissä. Autopelin lisäksi erilaiset podcastit ovat viime reissuilla toimineet pidempien automatkojen viihdykkeinä. Autopeli on tullut minulle tutuksi jo lapsuuden automatkoilla ja nykyään säännöt menevät seuraavasti: Jokainen matkustaja valitsee automerkin, jonka jälkeen aletaan laskea pisteitä vastaantulevista autoista. Se, joka saa ensimmäisenä kerättyä viisi pistettä omalla automerkillään, voittaa erän. Erä päättyy kahden pelaajan välillä tasapeliin, mikäli molemmilta puuttuu yksi piste ja kyseiset autot tulevat vastaan peräkkäin. Tämän jälkeen aloitetaan uusi erä, johon jokainen valitsee uuden automerkin, mutta aikaisemmin valittuja merkkejä ei saa enää käyttää. Peliä pelataan sovitun ajan, esimerkiksi koko automatkan tai tiettyyn erävoittopistemäärään asti. Kartturin etuja pelissä voi olla kuskin sinisilmäinen luotto ajo-ohjeisiin, mikäli kartturi esimerkiksi näkee lähestyvissä liikennevaloissa valitsemaansa automerkkiä edustavan auton risteävällä tiellä ja neuvoo kuskia kääntymään kyseisestä liittymästä.  Pisteet kerättyään kartturi huomaa erehdyksensä ajoreitissä ja pyytää kuskia palaamaan takaisin aikaisemmalla tielle. Näin ei tietenkään oikeasti tapahtunut… Autopelin aikana kävi myös ilmi, että kirjanpitäjällä ei ollut automerkkien logot vielä niin hyvin hallussa, että piirtäminen olisi onnistunut virheettä ulkomuistista.



Aloitimme retken pitkäperjantaina alkuillasta Kurjenpesän läheisyydessä sijaitsevalta pääpysäköintialueelta. Mukaan oli pakattu evästä parille päivälle, mukaan lukien puolentoista litran muumilimsa, koska miksi ei! Suuntasimme ensimmäinenä vajaan kilometrin matkan Kurjenpesän luontotuvalle, jossa tutustuimme alueen luontoon ja luimme vuosien varrelta retkeilijöiltä kerättyjä vaellustarinoita Kurjenrahkasta. Kävimme myös katsastamassa alhaalla rannassa sijaitsevan laiturin, jonne oli luontotuvalta esteetön pääsy pitkää  puista sik-sak-polkua pitkin. Luontotuvalta jatkoimme matkaa parin sadan metrin päässä sijaitsevalle Kuhankuonolle. Kyseessä on rajakivi, jossa kohtaavat seitsemän kunnan rajat. Pysähdysten jälkeen oli vihdoin aika aloittaa varsinainen vaellus ensimmäisenä etappina Kurjenpesä-Töykkälä välin pitkostettu osuus. Tämä väli on tällä hetkellä suljettuna pitkospuiden huonon kunnon vuoksi, mutta kulkeminen on kuitenkin sallittua.  Sulkemisella on lähinnä haluttu tuoda esiin se seikka, että kulkeminen kyseisellä välillä on paikoin melko haasteellista. Reitin varrelle on kuitenkin tuotu jo uudet puut kunnostusta varten, ja niiden avulla välistä selvisi kuivin jaloin, tosin muutamassa kohdassa vaadittiin etenkin rinkka selässä melkoista tasapainoilua.




Kurjenpesä-Töykkälä välin ajan reitti kulki suurimmaksi osin suolla. Vaikka kyseessä oli otollinen ajankohta vuodesta lintujen kevätmuuton osalta, oli alkuillan suo tästä huolimatta hiljainen. Luontotornilla kiikaroimme muutamia joutsenia ja myöhemmin näimme yhden kurjen lähtevän lentoon kauempana suon reunalla, mutta päivän lintubongaukset jäivät siihen. Yritin houkutella paikalle lisää kurkia erilaisilla ”Kurrrrr” ja ”kiiiiiii” -kutsuhuutojen yhdistelmillä, mutta ilman minkäänlaista menestystä. Iltaseitsemän aikaan seikkailuhenkinen pitkososuus oli vihdoin selvitetty ja saavuimme Töykkälän laavulle. Päädyimme kuitenkin pitämään tässä vain nopean tauon ja jatkamaan vielä Vajosuon laavulle. Auringonlasku ja aamu suon reunalla houkuttelivat kävelemään vielä muutaman kilometrin. Seuraavasta pätkästä suuri osa oli kaiken lisäksi nopeakulkuisia teitä pitkin, joten valoisaa aikaa ehtisi jäämään vielä hyvin illalle. Vaikka reitti poistuikin hetkeksi aikaa suolta ja metsiltä teille, se ei tässä vaiheessa haitannut, sillä aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja hiljaisia maaseudun hiekkateitä pitkin oli mukava kävellä. Illan kilometrit ylittivät kuitenkin jo kymmenen kilometriä ja herkuilla täytetyt rinkat alkoivat tuntua kropassa ja jaloissa. Kahdeksan jälkeen saavuimme Vajosuon laavulle, viihtyisälle taukopaikalle suon laidalla. Paikalla oli jo muutama muu seurue, ja koska laavu oli jo asutettu, lähdimme etsimään paikkaa teltalle. Aivan tasaista alustaa ei löytynyt, mutta onneksi uudet makuualustat antavat maaston suhteen anteeksi paljon, joten uskalsimme pystyttää teltan aivan suon laidalle hieman muhkuraiselle paikalle. Piipahdimme laavulla makkaranpaistossa, jonka jälkeen siirryimme nukkumaan.




Aamulla heräsimme sateen ropistessa teltan kattoon, täysin sääennusteen vastaisesti. Päätimme loikoilla teltassa vielä siihen asti kunnes sade hellittäisi. Puolen tunnin kuluttua tilanne vaikutti lupaavalta ja nousimme ylös. Pakkasimme rinkat ja teltan, ja siirryimme keittämään aamupuuroa sadan metrin päässä sijaitsevalle keittokatokselle mahdollisten sadekuurojen varalta. Sadetta ei päivän aikana enää nähty, mutta päivä pysyi muutoin kovin harmaana ja viileänä. Alkumatkasta meitä ilahduttivat vielä Vajosuo ja lintutornista kiikaroidut telkät, mutta tämän jälkeen edessä olikin todella pitkä, tylsä ja väritön etappi. Reilun kymmenen kilometrin ajan reitti kulki kansallispuiston ulkopuolella ja välillä liiaksikin metsäautoteillä ja peltojen reunoilla. Jo viikkoa myöhemmin maisema olisi saattanut näyttäytyä täysin erilaisena hiirenkorvien vallattua koivut, mutta tuona pääsiäislauantaina kevät ei ollut vielä ehtinyt aivan niin pitkälle, eikä silmää tuntunut miellyttävän mikään. Hiekkateillä oli raskas kävellä ja vesikin oli vähissä. Retkeilyfiilis ei oikein ottanut tarttuakseen ja olin jo itse lähes valmis luovuttamaan ja kävelemään lyhintä tietä autolle. Pienellä tsemppauksella jatkoimme kuitenkin matkaa oikealla reitillä. Hetken päästä hieman ennen Asonlammia maisema muuttuikin hetkeksi, kun saavuimme kallioiseen ja kuivaan kangasmetsään, jonka pohjaa peitti tiheä jäkälikkö. Täällä mieli lepäsi ja pysähdyimme lepuuttamaan jalkojamme ja silmiämme hetkeksi aikaa pienen kallion nyppylän päälle ja makoilimme jäkäläpedillä. Tauon jälkeen tunnelma pysyi korkealla hetken aikaa, kunnes edessä oli taas loputtomalta tuntuva matka metsäautotietä pitkin. Lopulta pääsimme perille Takaniitunvuoren nuotiopaikalle. Tämäkään metsän keskellä sijaitseva nuotiopiiri ei riittänyt piristämään mieltä, sillä maisemat eivät olleet täälläkään kummoiset. Koska olimme tällä kertaa arvioineet veden riittoisuuden hieman väärin, päädyimme jatkamaan matkaa Savojärven rannalla sijaitsevalle Rantapihalle, josta varmasti saisimme vettä.




Nuotioleipien voimin jatkoimme matkaa siis vielä muutaman kilometrin, joiden aikana maisemat tuntuivat toistavan jo tutuksi tullutta kaavaa. Alkuillasta, kun päivämatkaa oli takana jo vajaa viisitoista kilometriä, saavuimme Rantapihalle. Paikka muistutti pientä leirintäaluetta, josta kesäaikaan löytyy esimerkiksi kioski. Paikalla sijaitsi myös kaikille avoin sauna, joka kuitenkin tuona iltana oli epäonneksemme varattu. Valmistimme rannan tuntumassa päivän ensimmäistä ateriaa ja pohdimme samalla loppuillan suunnitelmia. Alunperin olimme suunnitelleet kahden yön reissua, mutta nyt parin kilometrin päässä sijaitseva auto houkutteli jo kotiinpaluuseen. Vain vapaa sauna olisi saanut meidät tällä kertaa jatkamaan vielä iltaamme, joten nyt päätimme suunnata kotiin. Päivän puuduttavien kilometrien jälkeen emme osanneet odottaakaan sellaisia maisemia, joita viimeisillä kilometreillä oli luvassa. Reitti kulki kansallispuiston alueella aivan Savojärven rannan tuntumassa. Pitkospuiden toisella puolen lepäsi tyyni järvi ja toisella puolen täydellinen suomaisema. Noihin maisemiin olisin voinut pystyttää leirin heti. Matka eteni verkkaisesti, kun pysähdyin ihastelemaan jokaista järvelle nojaavaa männyn haaraa. Päätimme pitää vielä yhden tauon irtokarkkien kera.




Vajosuon vaelluksen kansallispuisto-osuudet olivat juuri sitä, mitä kansallispuiston maisemilta voi odottaakin ja päiväreiteiksi niitä voi kaikkina vuodenaikoina suositella. Kansallispuiston ulkopuoliset osuudet jäivät kuitenkin ehdottomasti näiden varjoon. Vaelluksen ajankohdalla ja sään harmaudella oli varmasti osuutensa siihen, ettei retkestä tullut erityisen mieleenpainuva. Vaellusreitti vaikutti kuitenkin erittäin potentiaaliselta talvivaelluskohteelta, sillä korkeuseroja ei juurikaan ole ja suot, pellot ja metsäautotiet tarjoaisivat hyvän pohjan suksille. Mikäli seuraava talvi on lumitilanteeltaan suotuisa, on tässä potentiaalinen retkikohde hiihtovaellukselle.


Omat suosikit

  • Savojärven kierros
  • Rantapihan sauna




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti