18.9.2019

KESKI-NORJAN ROADTRIP - OSA 2: TROLLSTIGEN JA LOENIN VIA FERRATA

Innerdalenista matka jatkui yhä syvemmälle Keski-Norjan vuorten keskelle. Reissua suunnitellessamme olimme päättäneet, että haluaisimme ehdottomasti kiivetä jonkun vuoren huipulle Via Ferrata -tyyliin. Näitä vaijeriavusteisia kiipeilyreittejä löytyy Norjasta useampia, joista me olimme kiinnittäneet huomiomme Åndalsnesista löytyvään Romsdalstigenin Via Ferrataan. Matkassa on kuitenkin aina muutamia muuttujia, ja lopulta löysimme itsemme Loenin Via Ferratalta. Sitä ennen saimme seuraavien päivien aikana kokea kuitenkin Trollstigenin serpentiinitien, Gudbrandsjuvetin kuohut ja Jostedalsbreenin jäätikön.




Ennen lähtöä Innerdalenista vaihdoimme aamiaisella kuulumisia edellispäivän norjalaistuttavuuden kanssa. Hän oli lopulta onnistunut löytämään reitin Innerdalstårnetin huipulle. Juttelimme tulevista matkasuunnitelmista ja kerroin ajatuksemme lähteä seuraavaksi Åndalsnesiin. Hänellä oli ollut samanlaiset suunnitelmat, kunnes oli käynyt ilmi, että kaupungissa on juuri alkamassa festarit ja esimerkiksi leirintäalueet tulisivat olemaan hyvin täynnä. Tämän kuultuamme päädyimme itsekin  jättämään Åndalsnesin väliin ja etsimään hyviä retkikohteita muualta. Reittimuutos tarkoitti samalla sitä, että suunniteltu Romsdalstigenin Via Ferrata jäisi väliin. Onneksi viiden tunnin ajomatkan päässä sijaitsevassa Loenin kaupungista löytyy yksi Norjan parhaimmista Via Ferrata reiteistä, joten päätimme lähteä Loeniin. Kiire meillä ei kuitenkaan ollut, joten saatoimme hyvin viettää matkalla aikaa vastaan tulevissa kohteissa. Kolmesta reittivaihtoehdosta päätimme valita sen, joka vei Loeniin tietä 63 pitkin Geirangerin vuonon kautta. Emmepä tässä vaiheessa vielä tienneetkään millaisen maisemareitin olimme valinneet.





Tie 63 Åndalsnesista Geirangeriin pitää sisällään Norjan suosituimman tieosuuden, Trollstigenin. Vuoren rinteillä kiemurteleva 11 neulansilmämutkan reitti ei jättänyt epäselvyyksiä suosion syystä. Molempien leuka taisi loksahtaa alas, kun saavuimme Åndalsnesista Trollstigeniä edeltävän laakson pohjalle ja näimme mihin tie oli meitä viemässä. Edessä oli viisi kilometriä serpentiinitietä 9%:n nousulla. Pysähdyimme hetkeksi aikaa ihastelemaan (ja kauhistelemaan) maisemia ja Stigfossenin vesiputousta, jonka editse tie myös kulkisi. Tsemppasimme autoa tulevalle matkalla ja lähdimme kaartamaan vuoren rinteille. Kytkin oli koetuksella, kun kerta toisensa jälkeen oli pysähdyttävä levikkeille väistämään vastaantulevia asuntoautoja ja busseja. Vaihteitakaan ei juuri tarvinnut vaihtaa, kakkosvaihde oli riittävä suurimman osan matkaa. Välillä hirvitti katsoa maisemia ikkunasta, sillä pudotus alas tien reunalta oli melkoinen, vaikka tietä reunustikin paksu kivimuuri. Kiitettävin arvosanoin automme suoriutui noususta ja saavuimme ylhäällä sijaitsevalle Trollstigen cafelle. Vaikka autojen määrästä oli pääteltävissä, että kyseessä oli melkoinen turistirysä, päätimme kuitenkin pitää tässä nopean pysähdyksen, sillä kahvilalta lähti lyhyt maisemareitti Trollstigenin näköalapaikalle. Maisemat olivat komeat, vaikka satakunta muuta turistia tunnelmaa hieman laskivatkin, emmekä näin ollen viihtyneet paikalla kovin kauaa.




Neljän telttayön jälkeen halusimme hieman luksusta ja ennen kaikkea suihkuun, joten olimme aikaisemmin päivällä varanneet mökkimajoituksen Gudbrandsjuvetin leirintäalueelta. Perillä meidät vastaanotti paikan ystävällinen isäntä, joka antoi meidän valita majoituksemme kahdesta erilaisesta mökistä. Valintamme oli muista mökeistä hieman erillään sijaitseva uniikki kahden hengen mökki. Kokkailimme herkkullisen tortillaillallisen, jonka nautimme mökin pikkuterassilla vuorten ympäröimänä.




Illan lopuksi lähdimme vielä katsomaan Gudbrandsjuvetin nähtävyyttä, jonka vieressä leirintäalue sjiaitsi. Meillä ei ollut vielä tässäkään vaiheessa mitään tietoa siitä, minkälaisesta paikasta oli kyse. Veden pauhu voimistui koko ajan, mitä lähemmäs pääsimme, joten jonkinlaisesta koskesta tai vesiputouksesta täytyi olla kyse. Vahingossa olimme jälleen päätyneet melkoisen helmen luokse. Vuorilta laskeva joki oli muovannut paikalle syvän uoman, jonka onkaloissa ja altaissa vesi virtasi voimalla. Rotkon yläpuolelle oli rakennettu moderni siltakompleksi, joka kuljetti katsojaa eri puolille koskea. Rakennelma sulautui ympäristöön yllättävän hyvin. Vietimme paikalla tovin, sillä tähän näkyyn en kovin nopeasti olisi kyllästynyt. Päivä oli ylittänyt kaikki odotuksemme, sillä vielä aamulla olimme ajatelleet sen olevan enimmäkseen vain ajopäivä. Näissä maisemissa kelpasi jälleen käydä nukkumaan.




Seuraavan päivän olimme suunnitelleet viettävämme Geirangerin vuonolla, joka on yksi Unescon maailmanperintökohteista. Autosta katsottuna vuono näyttikin todella upealta, mutta juuri enempää kerrottavaa paikasta ei ole. Ruuhka kylässä oli niin hirvittävä, että hermoja alkoi kiristämään toden teolla, vaikken itse edes ollut auton ratissa. Levähdyspaikoilla saattoi olla parhaimmillaan viisi turistibussia valokuvaustauolla. Yritimme päästä yhden reitin aloituspisteeseen, mutta parkkipaikan löytäminen oli mahdotonta. Lopulta halusimme vain päästä nopeasti pois ja etsiä retkikohteen jostain muualta. Jos ihmismassat eivät ahdista, on Geiranger varmasti vierailun arvoinen paikka, muussa tapauksessa kehotan ainakin harkitsemaan ajankohtaa tarkasti. Geirangerin retki sai jäädä vielä toiseen kertaan, vaikkakin kylän tulevaisuus ei ole lainkaan turvattu. Lomasuunnitelmia tehdessämme saimme nimittäin selville, että Geirangerin kylää uhkaa lähes varma tsunami. Åknesfjelletin kyljessä oleva halkeama tulee ennemmin tai myöhemmin pudottamaan osan rinteestä vuonoon synnyttäen tsunamin, joka peittää alleen Geirangerin. Tilannetta valvotaan tarkasti, mutta keinoja katastrofin välttämiseen ei ole. Toistaiseksi Geirangerissa matkailu on kuitenkin turvallista, sillä Åknesfjellet on maailman valvotuin vuori ja tutkijoiden mukaan varoitus pystyttäisiin antamaan vähintään 72 tuntia ennen maanvyöryä. (Lähde: svenska.yle.fi)


Geirangerin osoittauduttua tyhjäksi arvaksi, jatkoimme matkaa suoraan Loeniin, josta löysimme vielä sopivan päiväretkikohteen samalle päivälle. Yksi loman toiveista oli päästä näkemään jäätiköitä lähemmin, ja siihen tarjoutui nyt hyvä mahdollisuus Jostedalsbreenin kansallispuistossa. Bødalin jäätikkö (Bødalsbreen) on osa Norjan suurinta jäätikköä Jostedalsbreeniä ja vajaan kolmen kilometrin pituinen kävely vie retkeilijän jäätikön reunalle. Ensin oli kuitenkin päästävä lähtöpaikalle, jonne piti ajaa melko huonossa kunnossa olevaa soratietä pitkin. Tie oli erittäin töyssyinen, kapea ja pelkkää ylämäkeä. Lisähaastetta toivat vielä vastaantulevat autot ja olin todella hermona siitä, kuinka automme selviäisi tästäkin haasteesta. Pääsimme kuitenkin perille asti, mutta parkkipaikalla autoa odotti vielä uusi koettelemus. Sen aikaa kun me olisimme retkellä, auton olisi selvittävä ehjänä erittäin innokkaiden lehmien käsittelyssä. Parkkipaikalla seikkaili kolmen lehmän huligaaniporukka, jotka hinkkasivat itseään autojen kylkiä vasten, jyrsivät sivupeilejä ja nuolivat laseja ja valoja ”puhtaaksi”. En tiedä miten vakuutuksemme olisi näitä vahinkoja korvannut, mutta onneksi lehmiä vaikutti kuitenkin miellyttävän enemmän hieman arvokkaammat bemarit ja mersut.


Reitti Bødalsbreenille kulki laaksossa, jonka reunalta kohoavien vuorien päältä pilkotti jäätiköitä ja laskeutui useita vesiputouksia. Laaksoa koristivat vaivaiskoivut ja keskellä virtasi jäätiköiltä laskeva vaaleansininen joki. Olo oli jälleen kuin satumaassa. Reitti oli erittäin helppokulkuinen, sillä nousumetrejä ei ollut juuri lainkaan. Ainoan haasteen matkalle toi tällä kertaa hieman isompi lehmäjengi, joka oli levittäytynyt loppumatkasta polulle ja sen ympäristöön, joten päädyimme pienelle kiertoreitille. Sinisenä hohtava Bødalsbreen näkyi jo laakson perällä vaikka matkaa oli vielä jäljellä. Jatkoimme matkaa vielä hetken aikaa lähemmäksi, kunnes löysimme hyvän paikan evästauolle. Kovin lähelle jäätikköä puhumattakaan käsinkosketeltavasta etäisyydestä ei pidä missään tapauksessa mennä, sillä putoavan jään vaara on suuri. Retken jälkeen saimme ruksia yhden asian koetuksi lomalistalta, sillä nyt olimme nähneet jäätiköitä lähemmin.




Koska seuraavalle päivälle oli varattu Via Ferrata -retki Loenista, päädyimme etsimään yöpaikkaa Lovatnetin rannalta. Satunnaisia tienvarsilevikkeitä lukuunottamatta ainut vaihtoehto yöpymiselle oli leirintäalue, jollaiselle lopulta päädyimmekin. Tämäkin leirintäalue, kuten muutkin Lovatnetin varrella sijaitsevat, oli melko täynnä, mutta maisemat onneksi priimaa. Viime päivien aikana olimme jo oppineet, että suurempiin ihmismääriin oli täällä päin Norjaa vain totututtava. Kokkailimme iltapalaksi kurkkutortillaleivät ja aprikoosisämpylät. Vaikka päivä alkoikin Geirangerissa huonosti, onnistuivat jäätiköt ja lehmät kääntämään kaiken vielä iloksi. Kävimme ajoissa nukkumaan, sillä seuraavan päivän kiipeilyssä oli hyvä olla virkeänä.




Via Ferrataa voisi kutsua jonkinlaiseksi kiiipeilyn esiasteeksi, jossa vuorelle kiivetään kallioon pultattuja vaijereita hyödyntäen. Turvallisuuden takaavat kypärän lisäksi valjaat, joista roikkuu kaksi karabiinia. Karabiinit kiinnitetään vaijeriin ja pulttien kohdalla ne vaihdetaan kiinni seuraavaan vaijeriosuuteen. Reitti voi sisältää esimerkiksi tikkaita, vaijerilla kävelyä ja riippusiltoja. Näitä kaikkia löytyi Loenin reitiltä.

Herätyskello soitti seitsemältä ja kymmeneltä olimme aloittamassa opastettua Via Ferrata -retkeä Loen Activen pihasta. Ryhmäkoko oli melko suuri, noin kolmekymmentä ihmistä, mutta olimme joukon ainoat ulkomaalaiset. Tämä takasi meille yksityisohjeistuksen englanniksi. Luotto osaamiseemme vaikutti olevan kova, sillä ohjeet olivat melko typistetyt norjankieliseen opastukseen verrattuna. Ennen itse kiipeilyosuutta kävelimme yhdessä porukassa puoli tuntia rinteen kohtaan, josta reitti alkoi. Yksi oppaista neuvoi meille jälleen melko ytimekkäästi kiipeilyn periaatteet ja lähetti meidät ensimmäisten joukossa matkaan. Karabiineja vaijerista toiseen vaihdellen etenimme ylöspäin. Käsillä oli kätevintä ottaa vaijerista kiinni ja vetää itseään ylöspäin. Peruskunto riittää reitillä hyvin eikä minkäänlaista kiipeilykokemusta vaadita. Välillä vaadittu turvaväli aiheutti reitille ruuhkaa ja jonotusta, mutta näissä maisemissa se ei haitannut lainkaan.


Via Ferrata -reittien luokitteluun löytyy erilaisia asteikkoja, mutta yksi yleisesti käytetyistä on asteikko A-F.

A: Easy
B: Moderately difficult
C: Difficult
D: Very difficult
E: Extremely difficult
F: > Extremely difficult

Meidän valitsema Loenin suositumpi reitti oli pääosin B/C-tasoa, mutta muutamassa kohdassa oli valittavissa myös haastavampia osuuksia. Huipulle kulkee myös toinen Via Ferrata -reitti Ragnarok, mutta tämä vaatii jo enemmän kuntoa ja kiipeilykokemusta, sillä valtaosa reitistä on D/E/F-tasolla. Alkuosa reitistämme sisälsi mukavaa A-C -tason Via Ferrata -kiipeilyä, joka ei vaatinut erityistä ponnistelua. Tämän jälkeen reitti jakautui hetkeksi aikaa kahteen osaan, joista toinen puolisko oli luokiteltu B/C- ja toinen C/D-tasolle. Halusimme haasteita, joten jatkoimme sen enempää miettimättä vaikeammalle puolelle. Tämä osuus sisälsi jo muutaman haastavamman jyrkän kohdan, jossa tarvittiin hieman enemmän voimaa ja jouduin hetken miettimään, mihin jalkojani ja käsiäni asetan. Olin innoissani, sillä juuri tällaista kokemusta olin lähtenyt reitiltä hakemaan. Haastetta tällä vaikeammalla puolella oli jo sen verran, että muutamat kiipeilijät joutuivatkin käyttämään ”pakoreittiä” haastavan osuuden puolivälissä ja vaihtamaan helpommalle osuudelle.


Kun osuudet jälleen yhdistyivät yhdeksi reitiksi, edessä odotti 120 metriä pitkä Euroopan pisin Via Ferrata -riippusilta, Gjølmunne. Todella pitkä silta, todella korkealla ja tämä sai jo minunkin sykkeeni hieman kohoamaan. Odotimme omaa vuoroamme hetken aikaa, kunnes oli minun vuoroni aloittaa ylitys. Keskityin todella tarkasti jokaiseen askeleeseen ja käden liikkeeseen. Hengitin syvään ja katsoin vain eteenpäin. Muutaman kerran katse harhautui alaspäin, mutta palasi hyvin nopeasti takaisin eteenpäin. Sillan sai ylittää kolme ihmistä kerrallaan ja muiden liikkeet huomasi sillan heilumisessa. Pariin otteeseen tiuskaisin Tatulle taakseni, että pysyisi kauempana. Maisemia en tässä vaiheessa juurikaan ihaillut, mutta onneksi siihen tarjoutui parempi tilaisuus sillan päähän rakennetulta tasanteelta. Vaikka peruskunto tälle Via Ferratalle riittääkiin, korkeanpaikan pelosta kärsivän kannattaa kuitenkin harkita osallistumistaan, sillä viimeistään silta laittaa jalat tärisemään, eikä tässä vaiheessa ole enää pakotietä tarjolla.


Riippusillan jälkeen reitti oli jo loppusuoralla, mutta jännitettävää riitti vielä. Seuraavana edessä oli uskaliaimmille toinen silta, jossa käveltiin yhden vaijerin päällä, karabiinit ja kädet kiinni viereisillä vaijereilla. Tämä vaijerikävely oli vain 36 metriä pitkiä, mutta muiden huojuntaa katsellessa heräsi jo pieniä epäilyksiä, että entä jos tipunkin. Olin toki valjaissa kiinni, mutta putoamista halusi välttää viimeiseen asti. Lähdin kuitenkin yrittämään, sillä tiesin että muuten harmittaisi jälkikäteen. Vaijerilla huojuessani en vastannut kysymyksiin, enkä erehtynyt kertaakaan katsomaan alaspäin. Keskityin todella lujasti vain pääsemään toiselle puolelle ja lopulta jalat koskettivat jälleen kalliota. Syke laski vähitellen samalla, kun etenimme seuraavaan risteykseen.


Olimme saapuneet viimeisen valinnan eteen. Oikealla reitti jatkui enää muutaman A/B-pätkän verran ennen loppumistaan, kun taas vasemmalla odotti hieman pidempi, vaikeimmista kohdista D/E-tasolle rankattu Tors Hammar -reitti. Olimme molemmat jääneet kaipaamaan reitiltä vielä hieman enemmän fyysisesti haastavia kohtia, mutta nyt kun katselimme Tors Hammarin pystysuoria osuuksia, jonne kukaan ei ollut sillä hetkellä edes uskaltautunut, jouduimme toteamaan, että saattaisi olla parempi meidänkin pysyä poissa reitiltä. Tatu olisi saattanut lähteä reitille, jos olisi aamulla vuokrannut kiipeilyyn paremmin sopivat kengät, mutta lenkkareilla ei ollut asiaa haastaville osuuksille. Itse en juurikaan edes harkinnut lähtemistä, sillä vaikka kuinka olisin halunnut, olin varman että voimani loppuisivat jossain kohtaa.  Jossain määrin harmistuneina valitsimme siis helpomman reitin, mutta kuitenkin yksimielisinä siitä, että päivä oli ollut tällaisenaankin jo hieno kokemus.


Ehkä jonkinlainen kohtalo kuitenkin puuttui peliin, kun olimme juuri lähteneet helpommalle osuudelle. Ryhmämme kaksi opasta saapuivat risteyskohtaan ja huusivat peräämme, miksi emme ole vaativammalla osuudella. Aikaisemmin aamulla he olivat saaneet selville kiipeilykokemuksemme ja etenkin toinen heistä oli ehdottomasti sitä mieltä, että voisimme kiivetä Tors Hammarin kautta. Kengistä se ainakaan jäänyt kiinni, sillä toinen oppaista oli valmis vaihtamaan Tatun kanssa kenkiä, joten ainakin toinen meistä lähti innoissaan reitille. Itse päätin jäädä hetkeksi aikaa katselemaan etenemistä ja lähteä sitten jatkamaan matkaa helpommalle puolelle. Opas kehotti minua edelleen lähtemään Tatun mukaan, mutta jo viisi tuntia kestänyt päivä vuoren rinteillä kuumassa auringonpaisteessa oli vienyt voimia sen verran, etten uskaltanut lähteä. Olisin halunnut, mutten uskaltanut. Tämä todennäköisesti näkyi silmistäni, sillä opas ei luovuttanut. Pitkän suostuttelun jälkeen hän totesi lopulta, että nyt mennään, hän lähtisi mukaani. Vaihtoehtoja ei enää tarjottu.


Opas kiinnitti valjaisiini yhden ylimääräisen karabiinilla varustetun lenkin, jonka avulla voisin tarpeen tullen levätä reitillä. Lähdin seuraamaan häntä ensin kahdelle vaijeriylitykselle. Nämä olivat aikaisempaa huomattavasti lyhyempiä ja siten myös helpompia. Toisaalta en huomannut lainkaan edes jännittää näitä, sillä ajatukseni olivat jo tulevassa pystysuorassa nousussa. Toistelin edelleen hänelle kysymystä, että entä jos en jaksaisikaan, mutta kuulemma mitään hätää ei ollut. Lopulta pääsimme vaikeimman osuuden alkuun. Olin todella hermostunut ja syke oli korkealla, kun kuuntelin hänen ohjeitaan ensimmäisestä vaijeriosuudesta. Hän selitti tarkasti mistä minun tulisi ottaa kiinni ja mihin siirtää jalkani missäkin vaiheessa. Siirsin jännityksen taka-alalle, sillä nyt oli keskityttävä kiipeämiseen. Lepäsin jokaisen osuuden jälkeen, kuuntelin ohjeet, keräsin voimani ja kiipesin itseni jälleen yhden osuuden ylemmässä. Puolivälissä opas totesi, että pärjäisin tästä eteenpäin yksin ja hän palasi auttamaan seuraavaa kiipeilijää. Käsiä hapotti, mutta osuus kerrallaan voimat riittivät kyllä. Lopulta näin Tatun ja toisen oppaan odottavan reitin lopussa. Fiilis oli aivan mahtava, olin vienyt itseni äärirajoille niin fyysisesti kuin henkisestikin vertaansa vailla olevissa maisemissa. Olen ikuisesti kiitollinen tuolle oppaalle, joka minut lopulta reitille patisti.


Loenin opastettu Via Ferrata maksoi 150€ yhdeltä henkilöltä. Hintaan sisältyi opastuksen lisäksi valjaat ja kypärä ja kymmenen euron lisähinnasta myös Via Ferrata-kiipeilyyn soveltuvat vuokrakengät. Myös hanskojen ostamista suositellaan, ellei omia ole mukana. Tämän lisäksi hintaan kuului myös paluu alas Loenin Skyliftillä. Tätä hissilippua ei ole pakko ostaa, mutta suosittelen sitä ehdottomasti, sillä reilun kuuden tunnin kiipeilypäivän jälkeen ei välttämättä kiinnostaa enää viettää vielä paria tuntia alaspäin kävellessä. Kaiken lisäksi Skylift itsessään on myös hieno kokemus, sillä vuonna 2017 avattu hissi kulkee erittäin jyrkästi Mount Hovenin huipun (1011m) ja vuonon välillä.

Etukäteen ajateltuna 150 euron hinta retkelle kuulosti ehkä hieman tyyriiltä, mutta päivän jälkeen pidin sitä jokaisen euron arvoisena. Elämä on kokemuksia varten ja tämä oli ehdottomasti yksi hienoimmista elämyksistäni tähän mennessä. Hymyilin leveästi koko loppupäivän. Palkitsimme itsemme virvokkeilla huipulla sijaitsevassa ravintolassa vuorien ja jäätiköiden ympäröidessä meitä. Kipinä Via Ferrata -reiteille oli syttynyt, ja seuraavalla kerralla voisimme uskaltautua reiteille ilman opasta. Norjastakin reittejä löytyy useampia, joten yksi niistä on varmasti listalla seuraavallakin Norjan lomalla. Jos kaipaa pientä extremeä ja vaihtelua vuorten huiputtamiselle, kannattaa Via Ferratat ottaa harkintaan! Päivä oli ehdottomasti yksi lomamme kohokohdista, vaikka reissun varsinainen huippuhetki Pohjois-Euroopan korkeimmalla vuorella oli vielä edessä.


Omat suosikit

  • Trollstigen
  • Gudbrandsjuvet
  • Loenin Via Ferrata
  • Bødalsbreen




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti