20.10.2019

KESKI-NORJAN ROADTRIP - OSA 3: GALDHØPIGGEN, MATKA POHJOIS-EUROOPAN HUIPULLE

Olimme olleet reissussa jo viikon ja nähneet mitä upeimpia kohteita. Vaikka Via Ferratalla olin kokenut jo melkoista itseni ylittämistä, oli reissun todellinen haaste kuitenkin vielä edessä. Keski-Norjassa matkaillessa on vaikea kieltäytyä mahdollisuudesta seistä Pohjois-Euroopan korkeimmalla huipulla. Jotunheimenin kansallispuistossa sijaitseva Galdhøpiggen kohoaa 2469 metrin korkeuteen, eikä sen huiputtaminen vaadi sinnikkyyttä lukuunottamatta erityisiä varusteita tai taitoja. Maisemat huipulla ovat vertaansa vailla ja pelkästään Jotunheimenin alueelta löytyykin yli 200 yli 2000 metrin korkeuteen kohoavaa huippua. Loman jälkimmäinen puolisko ei siis missään nimessä jäänyt edeltäjänsä varjoon ja road-trip hengessä päädyimme vielä useisiin odottamattomiin retkikohteisiin Norjan vuorilta aina Tukholman laitamille.




Via Ferratan jälkeen jäimme yöksi vielä Loeniin Nesset Fjordcampingiin telttamajoituksella. Kokkailimme iltaruoat leirintäalueen merihenkisessä kesäkeittiössä ja uskaltauduimme jopa vuonoon uimaan. Kertasimme vielä päivän kokemuksia Via Ferratalla kunnes kävimme nukkumaan. Seuraavana päivänä kävimme katsastamassa Loenista löytyvät Beachnin kiipeilykalliot. Minun kiipeilykokemukseni ei vielä kuitenkaan ollut riittävä paikassa kiipeilyyn, joten vieraiu jäi kaihoisaksi haaveiluksi.

Loenista lähdimme ajamaan kohti Jotunheimenia, ajatuksena kuitenkin tehdä päiväretki jossain matkalla vastaan tulevassa retkikohteessa. Retkikohteen löytäminen ei ollut lopulta kovin haastavaa, sillä reittimme kulki Reinheimenin ja Breheimenin kansallispuistojen välistä. Pysähdyimme Billingeniin erään majatalon pihaan, josta oli opastus muutamalle eri retkeilyreitille Reinheimenin kansallispuistoon. Valitsimme näistä reilun neljän kilometrin pituisen Steinbruan rengasreitin ja pakkasimme mukaan lounasvarusteet.



Ensimmäiset kaksi kilometriä olivat jatkuvaa nousua tunturin rinnettä ylöspäin ja minun voimani olivat täysin kadoksissa. Aikaisemmat vuorenhuiputukset tuntuivat jo jaloissa eikä olotila luonut kovin vankkaa uskoa tulevaan Galdhøpiggenin valloitukseen. Omaa tahtiani jatkoin kuitenkin matkaa ja kun maisema tunturin rinteille ja viereiseen koskeen alkoi avautua, löytyi energiaakin pikku hiljaa enemmän. Puolivälissä saavutimme reitin nimikkokohdan, kun saavuimme kosken äärelle, joka jälleen kerran oli muovannut itselleen komeat uomat tunturin rinteeseen. Ainoa mahdollisuus kosken ylitykseen oli sen kapeimmassa kohdassa, jonka yläpuolelle oli jäänyt kivi seinämien väliin sillaksi. Mikä muukaan olisi siis ollut parempi nimi reitille, kuin Steinbrua (kivisilta). Koska paikka oli muutoinkin maisemiltaan hieno ja sopivasti tuulelta suojassa, päätimme pitää lounashetken täällä ennen sillan ylitystä. Vaikka välillä suunnittelemattomuus ja spontaanius reissulla oli ollut hieman stressaavaa, palkitsi se kuitenkin jatkuvasti tällaisilla yllättävillä kohteilla. On kutkuttavaa lähteä reitille tietämättä mitä edessä on luvassa, mutta silti lähes varmana siitä, että jotain hienoa se mitä luultavimmin on. Näin ainakin Norjassa, emmekä joutuneet pettymään tälläkään kertaa.





Lounaan jälkeen oli aika ylittää silta. Vaikka lohkare oli erittäin tukevasti paikallaan ja leveyttäkin oli metrin verran, oli tilanne hieman kammottava. Tieto siitä, että pahempi horjahdus tarkoittaisi vakavaa loukkaantumista tai pahempaakin, tekee vakaastakin askeleesta hieman hataramman. Selvisimme ylityksestä kuitenkin ongelmitta. Loppupuoliskon reitistä saimme kulkea alamäkeen teletappimaata muistuttavassa rinteessä, sillä paikka oli täynnä erikokoisia ja muotoisia jääkauden aikaisia suppia. Saimme myös tutustua vanhaan sillanrakennustekniikkaan vanhan tukkisillan yhteydessä. Olimme retkeen erittäin tyytyväisiä ja sääkin suosi jälleen, sillä aurinko paistoi koko päivän lähes pilvettömältä taivaalta. Retki oli myös mukavaa vaihtelua aikaisempien päivien turistikohteisiin, sillä kohtasimme reitillä vain kaksi muuta retkeilijää.



Illaksi suuntasimme Jotunheimenin kansallispuistoon Spiterstulenin turisthyttalle, joka toimii lähtöpisteenä Galdhøpiggenin huiputukselle. Muitakin vaihtoehtoja toki on, mutta reitit vaatisivat jo huomattavia kiipeily- tai jäätikkötaitoja tai vähintään oppaan matkalle mukaan. Spiterstulenilta lähtevä reitti sopii kuitenkin kaikille hyvän peruskunnon omaaville, eikä matkalla ole vaativia teknisiä osuuksia. Jos sää on vähänkin suotuisa, ei reitille varmastikaan tarvitse lähteä yksin, sillä tälläkin kertaa parkkipaikalla oli reilusti yli sata autoa ja telttoja leirintäpaikalla kymmeniä. Telttapaikka, tietulli ja parkkipaikka maksoivat kahdelta hengältä yhteensä 27e, mikä on mielestäni täysin perusteltua kävijämäärät huomioon ottaen. Hintaan sisältyi wc:n ja suihkujen käyttö. Etsimme oman paikkamme leiristä ja kokkasimme illallisen. Laakson viereiset vuorenrinteet estivät näkyvyyden kauemmas vuorille, joten emme päässet fiilistelemään tulevaa reissua sen enempää. Katselimme kuitenkin kuinka retkeilijöitä tasaiseen tahtiin saapui vuoren rinteeltä takaisin leiriin huiputusreissultaan. Seuraavana aamuna koittaisi meidän vuoromme.



Aamukymmeneltä aloitimme matkan teon kohti Galdhøpiggenin huippua. Lähtöpaikka Spiterstulenin turisthytteltä sijaitsi 1100 metrin korkeudessa ja kaiken kaikkiaan nousumetrejä päivän retkelle oli luvassa hieman yli 1500 ja pituutta 13 kilometriä. Auringonpaistetta oli jälleen luvattu koko päiväksi, joten mukaan lähti myös viisi litraa vettä kahdelle hengelle, aurinkorasvaa, vaellussauvat, pähkinöitä, irtokarkkeja ja pussilounas. Lämpötila oli pilvettömästä taivaasta huolimatta koko päivän kohtuullinen viisitoista astetta, eikä juurikaan viilennyt huipun lähestyessä. Vaellussää oli siis mitä parhain, eikä tuulikaan ollut kummoinen. Ensimmäisen tunnin ajan kuljimme vehreää vuoren rinnettä ylöspäin ja viihtyipä näillä korkeuksilla vielä lampaitakin. Sitten maasto muuttui harmaaksi ja kiviseksi, ja polku erottui enää kiviin maalattujen punaisten T-merkkien avulla. Matka Norjan huipulle kulki kahden matalamman huipun kautta, joten muutamaan tuntiin emme vielä saaneet näköhavaintoa lopullisesta määränpäästä. Tähystimme pieniä liikkuvia pisteitä ylempänä rinteillä ja koitimme näin saada selvää reitin kulusta. Puolen tunnin välein oli pysähdyttävä pitämään taukoa, vaikka vauhti ei ollut päätä huimaava. Lohkareikossa jokaiseen askeleeseen oli kiinnitettävä huomiota ja jalkaa nostettava, sillä tasaista pätkää täältä ei löytynyt. Pientä vaihtelua matkaan toi ensimmäinen lumikenttä, jonka yli piti kävellä muutaman kymmenen metrin pituinen matka. Välillä vesi solisi lohkareiden alla, joka aiheutti minussa pientä jännitystä. Oli outoa kävellä loputtomalta tuntuvalla vuoren rinteellä, kun ei tiennyt tarkalleen mitä jalkojen alla oli. Metreittäin lohkareita, lunta, jäätä vai kaikkea sekaisin. Mietin missä kohtaa vastaan tulisi kiinteä kallio, jos lohkareita alkaisi nostelemaan. En voinut olla ajattelematta mitä tapahtuisi, jos nyt iskisi maanjäristys. Yritin kuitenkin unohtaa ajatuksen ja keskittyä maisemiin. Lumihuippuisia vuoria ilmestyi ympärillemme yhä enemmän. Maisema tuntui hieman epätodelliselta, vain valkoista ja harmaan eri sävyjä sinistä taivasta vasten.




Reilu kolme tuntia kestäneen nousun jälkeen päätimme pitää lounastauon noin 2000 metrin korkeudessa. Olimme keittäneet mukaan kuumaa vettä, jolla ruoka valmistui muutamassa minuutissa. Huippu ei vieläkään ollut näkyvissä ja suurimman osan matkasta ajattelin etten välttämättä jaksaisi ylös asti. Aikaisemmat retket tuntuivat jaloissa ja matka tuntui yksinkertaisesti loputtoman pitkältä. Toisaalta haaste kuitenkin viehätti kaikessa yksinkertaisuudessaan. Huipulle pääsemiseen riitti, että jaksaisi nostaa jalkaa vielä seuraavankin askeleen verran. Ja juoda riittävästi vettä. Kun huippu vihdoin ilmestyi näkökenttäämme, se tuntui ensimmäistä kertaa saavutettavalta. Matkaa oli kuitenkin vielä yli tunnin verran ja yksi isompi lumikenttä ylitettävänä. Oman väsymyksen keskellä hämmästelin vastaantulevia norjalaisperheitä, joissa nuorimmat retkeilijät olivat hädin tuskin kouluikäisiä. Enään en ihmettele norjalaisten hiihtosaavutuksia, jos tällaiset retket ovat heille lapsesta asti arkipäivää! Kun matkaa oli jäljellä vielä noin puolen tunnin verran, ajattelin jälleen etten jaksaisi ylös asti. Jälkikäteen ajatus tuntuu melko hölmöltä. Jos on kävellyt ylämäkeen jo yli neljän tunnin ajan ja maali häämöttää niin lähellä, luulisi että viimeinen puolituntinen sujuisi kuin huomaamatta. Jalkani olivat kuitenkin niin väsyneet, että jokainen askel tuntui saavutukselta. Luovuttaa en kuitenkaan missään nimessä aikonut ja hetkeä myöhemmin seisoin vihdoin Galdhøpiggenin huipulla, Pohjois-Euroopan korkeimmalla kohdalla. Joka suunnassa näkyi kymmenittäin vuoria silmän kantamattomiin. Olo oli jopa hieman tunteikas, sillä suurimman osan matkasta tämä oli tuntunut jossain määrin mahdottomalta ja vihdoin olin perillä.




Huipulla emme olleet yksin, seuranamme oli muutama kymmen muita retkeilijöitä. Suurin osa oli saapunut vaeltaen samaa reittiä meidän kanssa, mutta osa oli aloittanut retken Juvashyttalta, jolloin matkaan kuuluu jäätikön ylitys. Tällöin tulee osallistua opastetulle retkelle. Tämän lisäksi yksi ryhmä oli huipulla kiipeilyvarustuksella, mutta heidän reitistään minulla ei ole sen enempää tietoa. Huipulla oli pieni tupa ja yllätyin täysin, kun astuin sisään ja huomasin että paikalla myytiin virvokkeita, karkkia ja makkaraa. Totesin, että olin kokikseni ansainnut.


Vaikka olimme nousseet ylöspäin lähes 1,5 kilometriä, ei ilma ollut juurikaan kylmentynyt tai tuuli voimistunut. Aurinko paistoi edelleen pilvettömältä taivaalta. Näin hienoja retkipäiviä Galdhøpiggenillä tuskin on kovin montaa kertaa vuodessa. Ikuistettuamme tämän merkittävän saavutuksen kymmeniin puhelimen kuviin, lähdimme takaisin kohti Spiterstulenia. Hauskasti sitä ajatteleekin, että alamäkeen matka etenee joutuisasti ja parin tunnin kuluttua olisimme jo perillä. Kivilohkareiden seassa matkanteko alaspäinkin on kuitenkin kaikkea muuta kuin nopeaa ja vaellussauva on ehdoton apu polvien kestävyyttä ajatellen. Paluumatkakin eteni siis yksi askel kerrallaan -mentaliteetillä. Tätä kesti kolme ja puoli tuntia, kunnes vihdoin olimme takaisin teltalla. Kokonaisuudessaan päiväretki kesti yli kymmenen tuntia ja oli melkoinen koettelemus etenkin reisille ja pakaroille. Todellinen tehotreeni siis ja ehdottomasti jokaisen askeleen arvoinen. Loppuillan aktiviteetiksi riitti suihku ja iso annos ruokaa ennen sukellusta makuupussin lämpöön.




Galdhøpiggenin jälkeen meillä oli vielä hieman haaveissa kokea yksi Norjan upeimpien vaellusreittien joukkoon kuuluva Besseggen, mutta sateiseen suuntaan kääntyvä sää ja lupaukset reitin yli 2000 nousumetristä saivat meidät hieman epäröimään. Päätimme kuitenkin ainakin ajaa Besseggenin kautta ja arvioida tilanne paikan päällä uudelleen. Matkalla bongasimme kyltit Riddarsprangetin koskelle, joten päätimme käydä katsastamassa paikan. Muutaman sadan metrin polku parkkipaikalta vei meidät koskelle. Kyseessä oli jälleen yksi vuolaana virtaava joki, joka vielä tänäkin päivänä muovaa voimalla ja mahdillaan uurteita kallion seinämiin. Matkalla tunnetumpiin kohteisiin tämä jää monelta varmasti vierailematta, mutta minua paikka miellytti. Turkoosin sinisenä jylläävä vesi, kukapa tästä ei pitäisi. Paikka oli myös ihanan rauhallinen, vain muutama muu retkeilijä meidän lisäksemme. Tämä oli ollut Keski-Norjassa harvinaista herkkua.



Kun iltapäivällä saavuimme Besseggeniin, totesimme pian, että tämäkin retki saisi Geirangerin tapaan jäädä odottamaan seuraavaa kertaa. Kello oli jo niin paljon, ettei saman päivän aikana ollut enää järkeä lähteä matkaan, eikä jalkani olisi sitä jaksaneetkaan. Koko päivän ympärillä oli näkynyt synkkiä ukkosrintamia joka puolella ja tuleville päiville ennusteet eivät tästä juurikaan poikenneet. Rehellisesti sanottuna meitä ei myöskään kiinnostanut odotettavissa oleva väkimäärä reitillä, sillä parkkipaikalla autoja oli helposti sata. Jatkoimme matkaa siis vielä hetken aikaa ja pysähdyimme lounastauolle.  Sadepilvien lähestyessä kokkasimme lounaan ja lopulta toinen meistä uskalsi sanoa ääneen sen, mitä molemmat jo hiljaa mielessään ajattelivat. Sää oli ollut meille erittäin suotuisa yli viikon ajan, mutta nyt tilanne todellakin oli muuttumassa sateisempaan suuntaan. Sade ja ukkoskuurot eivät sopineet yhteen vuorten huippujen ja pitkien päiväretkien kanssa. Olimme nähneet viikon aikana Norjassa jo niin hienoja paikkoja ja kokeneet paljon unohtumattomia elämyksiä, että kotiin lähteminen muutamaa päivää aikaisemmin tuntui oikealta vaihtoehdolta. Myös muutama ylimääräinen päivä kotona ennen töihin paluuta houkutteli sen verran, ettei päätös tuntunut vaikealta ja olisihan meillä vielä muutama päivä aikaa matkalla vietettäväksi ennen kotiinpaluuta. Onnistuin siirtämään paluulaivamme kaksi päivää aikaisemmaksi, joten nyt Google Maps näytti reitin kohti Tukholmaa. Matkaa oli kuitenkin niin paljon vielä edessä, että yöpaikka oli etsittävä jostain matkan varrelta.


Ajokilometrejä kertyi illan aikana aina Ruotsin puolelle asti Vänernin rannalle. Täältä löytyi reilun viiden kilometrin pituinen Kycklingledenin rengasreitti, jonka varrella päätimme yöpyä. Oli pimeää, kun saavuimme parkkipaikalle. Paikalla oli jo ihmisiä yöpymässä muutamassa pakussa ja asuntoautossa, kun me vasta pakkasimme rinkkojamme tarkoituksena siirtyä reilun kilometrin päässä sijaitsevalle laavulle. Matka pilkkopimeässä metsässä oli melko jännittävä, puhumattakaan siitä kun vihdoin pääsimme laavulle nukkumaan. Viikon ajan korvissa oli joka yö humissut lähistöllä pauhaavat vuoristojoet, vesiputoukset ja kosket, mutta nyt oli aivan hiljaista. Kuulin jokaisen rasahduksen ja lehden havinan ja mielikuvitukseni kävi villinä. Korvatulpatkaan eivät auttaneet ja osan yöstä tuntui kuin olisin elänyt jonkinlaisessa unen ja todellisuuden rajamaailmassa. Helpotus oli suuri, kun aamu vihdoin valkeni. Samalla näimme maisemat laavulta Vänernille, sillä laavu oli rakennettu pienen kukkulan päälle. Yöpaikan löytäminen edellisiltana meinasi osoittautua hankalaksi, mutta lopputulos kelpasi mainiosti.


Loman viimeisen päivän halusimme viettää hieman retkeilystä poikkeavissa merkeissä, joten suuntasimme Tukholman Klättercentretille kiipeilemään. Harmiksemme molemmilla ei ollut varmistuskorttia mukana, joten jouduimme tyytymään tällä kertaa köysikiipeilyn sijasta boulderointiin. Fyysisesti raskaan viikon jälkeen kiipeily oli melko tahmeaa, mutta mukavaa vaihtelua retkipäiviin.

Viimeisen lomayön päätimme viettää Tukholman laitamilla sijaitsevassa Tyrestan kansallispuistossa ja yllätyimme täysin kuinka metsässä olimme jo kymmenen minuutin ajomatkan jälkeen kiipeilykeskukselta. Lehtomaisessa maastossa sijaitseva kansallispuisto oli erittäin siisti ja viihtyisä ja kukkapeltojen keskeltä bongasimme muutaman kauriinkin. Yöpaikka löytyi Stensjön -nimisen järven rannalta, jonne pystytimme teltan. Saimme viettää viimeistä iltaa kaikessa rauhassa kaksin ja sytyttää myös reissun ensimmäisen nuotion. Loman juhlaillallinen kerättiin nuotiopiirin ympärille karkeista, sipsistä, virvokkeista ja Doris-kekseistä. Tiesithän, että keksistä kuuluu ensin syödä reunat ja viimeisenä vasta täytteen peittämä keskiosa!



Yöstä jäi kerrottavaksi täysin oma tarinansa. Heräsin keskiyöllä hirvittävään sateeseen ja ukkosen jyrinään. Lähtökohtaisesti pidän ukkosesta paljon, mutta en retkiöinä. Olin todella peloissani ja pakotettu herättämään Tatun. Sain vastaukseksi vakuuttelua, ettei mitään hätää ole. Puoli minuuttia myöhemmin teltta valaistui hetkeksi totaalisesti ja jyrähdys oli hirvittävä. Rauhoitteleva vastaus muuttui ehdotukseksi siirtyä laavun suojaan pitämään sadetta. Seuraavaksi oli vuorossa ehkä elämäni nopein poistuminen makuupussista ja vaatteiden päälle pukeminen. Kaatosateessa juoksimme laavuun ja seurasimme ukkosta sieltä. Pilkkopimeässä metsässä kokemus oli salamoiden räiskinnän osalta huomattavasti voimakkaampi verrattuna katuvalojen valaisemiin kaupunkimyräköihin. Säpsähdin joka kerta kun kaikki ympärillämme välähti sekunnin kymmenesosan ajaksi aivan kirkkaaksi. Kun sade ja ukkonen eivät meinanneet ottaa laantuakseen, päätimme viettää loppuyön laavussa. Sateessa juoksimme hakemaan tavaroitamme teltasta, joka nyt sijaitsi pienen puron päällä. Tällaiseen seikkailuun oli hyvä päättää viimeinen retkiyö.

Laavussa ehdimme torkkua muutaman tunnin, kunnes kellot herättivät meidät aamuviideltä. Ilma oli tyyntynyt ja yöllinen ukkonen vain viihdyttävä muisto. Sumu leijaili järvellä, kun lähdimme takaisin autolle. Aikaisen kesäaamun ehdottomasti parasta antia olivat kohtaamiset metsän eläinten kanssa. Seuraavan viidentoista minuutin aikana näimme hanhia, kauriita, rusakkoja, kurkia ja saukkopariskunnan (päättelimme heidät saukoiksi veden pinnalla näkyvän päälaen ja ilmakuplien muodon perusteella). Lyhyet yöunet tai kotiinlähtö ei haitannut keskellä tätä Avaran Luonnon livelähetystä.



Åre, Innerdalen, Loen ja Galdhøpiggen vastasivat täysin odotuksiamme ja tarjoilivat maisemia joista olimme monta kuukautta haaveilleet. Toisaalta hampaankoloon jäi hieman harmittamaan suuret väkijoukot ja pitkät ajomatkat. Norjasta löytyy niin paljon nähtävää, ettei paikkaa välttämättä tarvitsisi juurikaan vaihtaa päivien aikana ja onnistuisi silti kokemaan upeita maisemia jäätiköistä vesiputouksiin. Ahneus kuitenkin iskee helposti, sillä olisi niin kiva nähdä samalla reissulla kaikki ne hienot paikat ja todo-lista venyy kohtuutttoman pitkäksi. Ehkä seuraavalla kerralla maltamme keskittyä pienempään alueeseen. Ei voi kuitenkaan sanoa, että pitkät ajomatkat olisivat pelkästään huonoja, jos se johdattaa odottamattomiin paikkoihin ja suurin osa automatkoista kuluu suu auki ympäröiviä vuoria ihastellen. Maisemista saa myös nauttia silloin täysin omassa rauhassa. Edellisvuoden Pohjois-Norjan lomaan verrattuna retkeilijöitä oli tällä reissulla monin verroin enemmän ja jäin hieman kaipaamaan omaa rauhaa ja hiljaisuutta. Pienistä varjopuolista huolimatta lomasta jäi kuitenkin hyvä fiilis ja kaikkien hienojen kokemusten jälkeen oli mukava palata kotiin.


Ensimmäisten päivien pienistä takaiskuja lukuunottamatta myös laina-automme palveli meitä uskollisesti aina takaisin kotiovelle asti. Norjan kapeilla ja mutkaisilla teillä henkilöauto tuo omat etunsa, mutta yöpymispaikkojen löytäminen oli välillä sen verran haastavaa, että hieman kateellisena katselimme useiden muiden retkeilijöiden retkipakuja. Koska roadtrip-henkinen lomailu on osoittaunut ehdottomasti meidän jutuksemme, hautuu nyt ajatus omasta retkipakusta mielissämme ja kenties jonain päivänä lähdemme vielä matkaan sellaisella. Norja saa aikaan yllättäviä unelmia.


Omat suosikit

  • Steinbrua (Reinheimenin kansallispuisto)
  • Galdhøpiggen
  • Tyrestan kansallispuisto (Tukholma) 






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti