Kuukausi sitten herätyskellomme soittivat neljältä heinäkuisena lauantaiaamuna. Oli kahden viikon kesäloman ensimmäinen päivä ja aika aloittaa roadtrip kohti Keski-Norjan vuonoja. Olohuone oli täynnä valmiiksi pakattuja laukkuja: vaatteita, retkeilytarvikkeita ja ruokaa. Kaikki mitä seuraavan kahden viikon aikana tulisimme tarvitsemaan. Parin edeltävän kuukauden ajan olimme ottaneet selvää mahdollisista päiväretkikohteista Keski-Norjan ja etenkin Jotunheimenin kansallispuiston alueella, mutta lopullinen reitti varmistuisi vasta matkan kuluessa. Varmaa oli vain se, että vuorien ja vuonojen keskelle halusimme päästä. Tätä oli odotettu todennäköisesti siitä asti, kun edellisenä kesänä lähdimme Senjan saarelta kotia kohti. Nyt se päivä oli vihdoin täällä ja aamu-usvassa ja -auringossa käynnistimme auton ja aloitimme kesälomareissun, joka tulisi pitämään sisällään jylhiä maisemia, sinisenä pauhaavia koskia, itsensä ylittämistä, eläinkohtaamisia ja monta pekaanipähkinäviineriä.
Ensimmäisenä auton nokka suuntasi hieman maltillisempiin rannikkomaisemiin Suomen Turkuun, jossa meitä odotti aamulaiva Tukholmaan. Auran ABC:lle asti pääsimme hymyssä suin, mutta sitten hymy hyytyi. Matkaa suunnitellessa luotto saksalaiseen Opeliimme ei ollut kovin vahva, joten päätimme ottaa allemme ranskalaisen kiiturin Renaultin. Reilun sadan kilometrin jälkeen se päätti alkaa vilkuttamaan jos jonkinlaisia merkkivaloja. Olin aivan varma, että roadtrip tulisi päättymään ennen kuin se ehtisi edes alkaakaan. Välittömästi konsultoin luotttomekaanikkoamme iskää ja sain vahvistuksen matkan jatkamiselle. Kyllä se kuulemma kestäisi. Matka jatkui kuskin osalta luottavaisin mielin, mutta itse olin edelleen epäileväinen tulevasta. Lopulta pääsimme kuitenkin perille ja auto jäi lepäämään matkan ajaksi autokannelle.
Yhdentoista tunnin laivamatka eteni huomaamatta ja aika kului tiivistetysti näin: päiväunet, bingo, överiähkyt buffetissa, päiväunet, lämpimästä hellepäivästä nauttimista aurinkokannella, päiväunet ja tuleviin retkikohteisiin tutustumista. Iltaseitsemältä olimme perillä Tukholmassa, josta matka jatkui pohjoiseen Färnebofjärdenin kansallispuistoon. Tämä kohde valikoitui reitillemme lähinnä siksi, että se oli vajaan kahden tunnin ajomatkan päästä Tukholmasta ja näin ollen hyvä yöpaikka pitkän matkustuspäivän jälkeen. Tuona iltana kuitenkin toivoin ehkä enemmän kuin koskaan, että olisimme valinneet minkä tahansa muun paikan. Kun astuimme ulos autosta Skekarsbon parkkipaikalla, kimpussa oli saman tien lukematon määrä hyttysiä. Ensimmäisen minuutin aikana useampi tuntui jo ehtineen pistämäänkin ja hädissämme vaihdoimme päälle pidempää vaatetta ja etsimme hyttysmyrkkyjä ja -hattuja, jonka tietenkin olin itse unohtanut kotiin. Vaikka kesäloma oli juuri alkanut ja päiväunia oli ehditty ottamaan päivän aikana useammat, väsymys ja hyttyset veivät voiton, ja tuona iltana ärsytti oikein huolella. Pakkasimme reppuun riippumatot makuupusseineen ja lähdimme kilometrin päässä sijaitsevalle laavulle. Seuraava puoli tuntia ei sisältänyt mitään ylimääräistä. Kävelimme ripeästi laavulle, ripustimme matot ja sukelsimme hyttysverkon sisään suojaan. Tarppien kiinnittämiselle ei ollut tarvetta, sillä luvassa oli pilvetön kesäyö. Hyttysten ininä oli todella voimakas, mutta ennen pitkää uni vei mukanaan.
Yhdentoista tunnin laivamatka eteni huomaamatta ja aika kului tiivistetysti näin: päiväunet, bingo, överiähkyt buffetissa, päiväunet, lämpimästä hellepäivästä nauttimista aurinkokannella, päiväunet ja tuleviin retkikohteisiin tutustumista. Iltaseitsemältä olimme perillä Tukholmassa, josta matka jatkui pohjoiseen Färnebofjärdenin kansallispuistoon. Tämä kohde valikoitui reitillemme lähinnä siksi, että se oli vajaan kahden tunnin ajomatkan päästä Tukholmasta ja näin ollen hyvä yöpaikka pitkän matkustuspäivän jälkeen. Tuona iltana kuitenkin toivoin ehkä enemmän kuin koskaan, että olisimme valinneet minkä tahansa muun paikan. Kun astuimme ulos autosta Skekarsbon parkkipaikalla, kimpussa oli saman tien lukematon määrä hyttysiä. Ensimmäisen minuutin aikana useampi tuntui jo ehtineen pistämäänkin ja hädissämme vaihdoimme päälle pidempää vaatetta ja etsimme hyttysmyrkkyjä ja -hattuja, jonka tietenkin olin itse unohtanut kotiin. Vaikka kesäloma oli juuri alkanut ja päiväunia oli ehditty ottamaan päivän aikana useammat, väsymys ja hyttyset veivät voiton, ja tuona iltana ärsytti oikein huolella. Pakkasimme reppuun riippumatot makuupusseineen ja lähdimme kilometrin päässä sijaitsevalle laavulle. Seuraava puoli tuntia ei sisältänyt mitään ylimääräistä. Kävelimme ripeästi laavulle, ripustimme matot ja sukelsimme hyttysverkon sisään suojaan. Tarppien kiinnittämiselle ei ollut tarvetta, sillä luvassa oli pilvetön kesäyö. Hyttysten ininä oli todella voimakas, mutta ennen pitkää uni vei mukanaan.
Yö oli lämmin, eikä nukkumaan mennessä makuupussia tarvinnut edes peitoksi. Aamulla näimme kunnolla millaiseen paikkaan olimme tulleet. Kansallispuisto kattaa suuren osan Dalelva-joen varrella sijaitsevasta Färnebo -nimisestä lahdesta ja sen ympäristöstä. Kansallispuisto vaikuttaisikin sopivan paremmin vesistöretkeilyyn, mutta yöpaikkoja löytyy vaeltajallekin. Hetken aikaa keinuin riippumatossa ja katselin joelle. Edellisiltainen känkkäränkkä oli tiessään.
Pakkasimme riippumatot ja palasimme autolle, poiketen samalla läheisessä näkötornissa. Parkkipaikalla venelaituri houkutteli meitä uimaan, joten päätimmekin käydä pienellä pulahduksella. Uintiretki jäi kuitenkin minun osaltani tyngäksi, kun ensimmäinen uimari päätti pöläyttää pohjasta kaikki mudat ja roskat pintaan. Totesin, että on parempi jättää tällä kertaa uinti välistä. Vierailu Färnebofjärdenin kansallispuistossa oli lyhyt, sillä ajatuksemme olivat jo Norjan vuorissa. Niitä ennen välietappina olisi kuitenkin vielä Åren tunturikylä aivan Ruotsin ja Norjan rajalla. Käynnistäessämme auton, sen kojelauta oli edelleen kuin ilotulitteiden peittämä taivas, joten päätimme oma-aloitteisesti nollata nämä häiritsevät vikakoodit. Sähköteipin avulla murheet unohtuivatkin loppumatkaksi. Kuuden tunnin ajomatkalla ei juurikaan ylimääräisiä taukoja pidetty, vain aamupalahetki jossain päin Ruotsia ja lounastauko Östersundin laskettelukeskuksen huipulla.
Pakkasimme riippumatot ja palasimme autolle, poiketen samalla läheisessä näkötornissa. Parkkipaikalla venelaituri houkutteli meitä uimaan, joten päätimmekin käydä pienellä pulahduksella. Uintiretki jäi kuitenkin minun osaltani tyngäksi, kun ensimmäinen uimari päätti pöläyttää pohjasta kaikki mudat ja roskat pintaan. Totesin, että on parempi jättää tällä kertaa uinti välistä. Vierailu Färnebofjärdenin kansallispuistossa oli lyhyt, sillä ajatuksemme olivat jo Norjan vuorissa. Niitä ennen välietappina olisi kuitenkin vielä Åren tunturikylä aivan Ruotsin ja Norjan rajalla. Käynnistäessämme auton, sen kojelauta oli edelleen kuin ilotulitteiden peittämä taivas, joten päätimme oma-aloitteisesti nollata nämä häiritsevät vikakoodit. Sähköteipin avulla murheet unohtuivatkin loppumatkaksi. Kuuden tunnin ajomatkalla ei juurikaan ylimääräisiä taukoja pidetty, vain aamupalahetki jossain päin Ruotsia ja lounastauko Östersundin laskettelukeskuksen huipulla.
Kun vihdoin pääsimme perille Åreen, oli Norjan raja jo niin lähellä, että matkan jatkaminen hieman houkutteli. Ajokilometrejä oli kuitenkin kertynyt päivälle jo paljon, ja tunturimaisemat näyttivät lupaavilta, joten päätimme jäädä yhdeksi päiväksi Åreen. Karttaa pitkään tutkittuamme valitsimme yöpaikaksi kahden tunturin välisessä laaksossa sijaitsevan pienen Ullsjön-nimisen järven, jonne oli parin kilometrin matka parkkipaikalta. Tämäkin päivä, kuten myös seuraavat kahdeksan päivää, oli aurinkoinen ja lämmin. Lähdimme kulkemaan kohti järveä hieman epätietoisina reitistä, sillä kartta ei ollut tarkin tai tuorein mahdollinen ja reittimerkinnät kohteen osalta melko puutteelliset. Kuljimme osin vaiston varassa ja osin sillä ajatuksella, että missä tahansa täällä olisi joka tapauksessa hienot maisemat yöpyä: tuntureita, vaivaiskoivuja, eikä juurikaan muita kulkijoita.
Lopulta vaistomme osui kuitenkin oikeaan ja järvi tuli esiin tunturin rinteen takaa. Kengät eivät tällä reitillä pysyneet kuivina, mutta kesä kuivasi ne kyllä. Kävelimme järven pohjoisrannalle, josta löytyikin ihana pieni hiekkaranta koko järven leveydeltä. Laavu oli jo parhaat päivänsä nähnyt, mutta huussi iloksemme vielä jokseenkin käyttökunnossa. Ylempää rinteestä löytyi myös yksityinen tupa, jonka luonnollisesti jätimme rauhaan. Teltalle löytyi hyvä paikka järven rannalta, ja lupaus pilvettömästä yöstä sai meidät jättämään ulkoteltan pois kokonaan.
Aamun epäonnistunut uimareissu ei harmittanut lainkaan, kun pääsimme pulahtamaan tähän hiekkapohjaiseen tunturijärveen. Saimme uida kaikessa rauhassa, sillä koko ranta oli yksin meidän. Loman ensimmäisten kahden päivän ajan väsymys oli ollut melkoinen, eikä pitkät ajomatkat ja heikoksi jäänyt ruokailurytmi tehneet tilannetta yhtään paremmaksi. Lomafiiliksestä ei tuntunut olevan tietoakaan. Åren tunturit ja matka vaivaiskoivikon keskellä palauttivat kuitenkin mieleen, miksi olimme reissuun lähteneet ja mieliala nousi kohisten. Istuimme rannalla kaikessa hiljaisuudessa varpaita rantavedessä huljutellen. Olo oli onnellinen, enkä olisi halunnut olla missään muualla. Tästä sai alkaa hyvä loma.
Aamun epäonnistunut uimareissu ei harmittanut lainkaan, kun pääsimme pulahtamaan tähän hiekkapohjaiseen tunturijärveen. Saimme uida kaikessa rauhassa, sillä koko ranta oli yksin meidän. Loman ensimmäisten kahden päivän ajan väsymys oli ollut melkoinen, eikä pitkät ajomatkat ja heikoksi jäänyt ruokailurytmi tehneet tilannetta yhtään paremmaksi. Lomafiiliksestä ei tuntunut olevan tietoakaan. Åren tunturit ja matka vaivaiskoivikon keskellä palauttivat kuitenkin mieleen, miksi olimme reissuun lähteneet ja mieliala nousi kohisten. Istuimme rannalla kaikessa hiljaisuudessa varpaita rantavedessä huljutellen. Olo oli onnellinen, enkä olisi halunnut olla missään muualla. Tästä sai alkaa hyvä loma.
Aikaisempi yö riippumatoissa oli ollut niin lämmin, että Åressa päätimme pakata mukaan kevyemmät makuupussit. Olisi kannattanut huomioida kuitenkin ne seikat, että olimme ensinnäkin matkustaneet koko päivän pohjoiseen ja lisäksi yöpaikkamme sijaitsisi tunturien välisessä laaksossa. Viimeistään yöllä muistui mieleen se, että kylmä ilma tosiaankin painuu alas. Palelin koko yön, mutta onneksi välillä oli lämmittävä kainalo tarjolla. Aamulla auringon noustessa esiin tunturin takaa se lämmitti parin tunnin ajan mukavasti. Lopulta olo kävi kuitenkin jo tukalan puoleiseksi, sillä lämpötila oli nousemassa taas päiväksi kolmeenkymmeneen asteeseen.
Keitimme rannalla reissun ensimmäiset aamupuurot ja lähdimme takaisin autolle. Loppumatkasta pysähdyimme vilvoittelemaan jalkojamme hyiseen tunturijokeen, joka virtasi kallioon uurtuneessa uomassaan. Hiljaisena edellisiltana emme olleet kiinnittäneet huomiota paikan poikkeukselliseen potentiaaliin, sillä nyt se oli muuntautunut lapsiperheiden ja pariskuntien ajanviettopaikaksi, eikä suotta. Tämä luonnon oma vesipuisto Ullån ja sen vesialtaat ja -putoukset löivät mennen tullen tavalliset uimarannat. Rauhallisempana päivänä olisimme voineet mekin jäädä pidemmäksi aika kallioille rentoutumaan.
Keitimme rannalla reissun ensimmäiset aamupuurot ja lähdimme takaisin autolle. Loppumatkasta pysähdyimme vilvoittelemaan jalkojamme hyiseen tunturijokeen, joka virtasi kallioon uurtuneessa uomassaan. Hiljaisena edellisiltana emme olleet kiinnittäneet huomiota paikan poikkeukselliseen potentiaaliin, sillä nyt se oli muuntautunut lapsiperheiden ja pariskuntien ajanviettopaikaksi, eikä suotta. Tämä luonnon oma vesipuisto Ullån ja sen vesialtaat ja -putoukset löivät mennen tullen tavalliset uimarannat. Rauhallisempana päivänä olisimme voineet mekin jäädä pidemmäksi aika kallioille rentoutumaan.
Åresta matka jatkui vihdoin Norjaan. Vaikka olimme jo aivan maiden rajalla, luvassa oli vielä pitkä ajopäivä. Ensimmäiseksi isommaksi kohteeksi olimme valinneet Innerdalenin, Norjan kauneimmaksi laaksoksi kutsutun paikan. Matkaa sinne oli vielä viiden tunnin verran, mutta olimme myös valmiita pysähtymään matkalla vastaantuleville nähtävyyksille. Näillä näkymin viimeistä tukahduttavan kuumaa hellepäivää kulutimme kuitenkin mielellämme autossa istuen, sillä pitkät retket eivät juuri nyt houkutelleet. Tällä ajomatkalla taisimme pysähtyä myös reissun ensimmäiselle pekaanipähkinäviineri-kahvitauolle, sillä vaikka moni asia Norjassa onkin Suomeen verrattuna erittäin kallista, ovat paistopisteen tuotteet samalla hintatasolla ja pekaanipähkinäviinerit vitriinin herkullisimpia.
Alkumatkasta maisema oli vielä kovin tunturimaista ja hieman hölmönä jopa mietin, että onkohan täällä päin Norjaa sitten kuitenkaan niin upeita vuoria kuin pohjoisessa. Mitä lähemmäs Trollheimenia kuitenkin pääsimme, sitä teräväpiirteisemmäksi ja jylhemmäksi maisema alkoi muuttua. Kyllä niitä vuoria täältäkin löytyisi. Pysähdyimme Dovrefjell-Sunndalsfjellan kansallispuiston luontokeskukselle etsimään tietoa alueesta ja samalla valmistimme illallisen. Infotauluista silmään pistivät erityisesti Åmotanin putoukset, jotka sijaitsivat vain lyhyen ajomatkan päässä. Vaikka kello oli jo paljon, eikä meillä ollut tietoakaan siitä, missä tulisimme seuraavan yön viettämään, päätimme käydä katsomassa vesiputouksia. Auto jätettiin maksulliselle parkkipaikalle, josta oli noin kilometrin kävelymatka reitin kolmesta putouksesta näyttävimmälle, Svøufalletille. Laskeutuminen putoukselle oli pitkä ja jyrkkä, ja paluu erittäin hikinen, mutta kaiken sen arvoinen. 156 metrinen vesiputous pauhasi kovaa ja näky oli vaikuttava. Paikka oli erittäin kostea, sillä vesisumua leijaili putouksen voimasta joka puolella. Vesiputoukset ja rotkoihin muovautuneet vuoristojoet ovatkin vuorien ohella ehdottomasti Norjan parasta antia. Loman aikana opimme, että minkä tahansa nähtävyyden opasteita Norjassa lähteekin seuraamaan, maisemaan ei varmastikaan tarvitse pettyä.
Alkumatkasta maisema oli vielä kovin tunturimaista ja hieman hölmönä jopa mietin, että onkohan täällä päin Norjaa sitten kuitenkaan niin upeita vuoria kuin pohjoisessa. Mitä lähemmäs Trollheimenia kuitenkin pääsimme, sitä teräväpiirteisemmäksi ja jylhemmäksi maisema alkoi muuttua. Kyllä niitä vuoria täältäkin löytyisi. Pysähdyimme Dovrefjell-Sunndalsfjellan kansallispuiston luontokeskukselle etsimään tietoa alueesta ja samalla valmistimme illallisen. Infotauluista silmään pistivät erityisesti Åmotanin putoukset, jotka sijaitsivat vain lyhyen ajomatkan päässä. Vaikka kello oli jo paljon, eikä meillä ollut tietoakaan siitä, missä tulisimme seuraavan yön viettämään, päätimme käydä katsomassa vesiputouksia. Auto jätettiin maksulliselle parkkipaikalle, josta oli noin kilometrin kävelymatka reitin kolmesta putouksesta näyttävimmälle, Svøufalletille. Laskeutuminen putoukselle oli pitkä ja jyrkkä, ja paluu erittäin hikinen, mutta kaiken sen arvoinen. 156 metrinen vesiputous pauhasi kovaa ja näky oli vaikuttava. Paikka oli erittäin kostea, sillä vesisumua leijaili putouksen voimasta joka puolella. Vesiputoukset ja rotkoihin muovautuneet vuoristojoet ovatkin vuorien ohella ehdottomasti Norjan parasta antia. Loman aikana opimme, että minkä tahansa nähtävyyden opasteita Norjassa lähteekin seuraamaan, maisemaan ei varmastikaan tarvitse pettyä.
Åmotanilta jatkoimme vielä vajaan tunnin verran kohti Innerdalenia ja toivoimme, että jostain löytyisi sopiva yöpaikka. Lopulta päädyimme leiriytymään monen muun tavoin Innerdaleniin johtavan tien varrelle. Paikka ei ollut mikään idyllisin, hieman epäsiisti tien levennys, jossa haisi pahalta. Parempaakaan ei kuitenkaan ollut tähän hätään tarjolla ja huomenna maisemat kompensoisivat tätä varmasti. Tämä kuului roadtrip-elämään ja maisema oli joka tapauksessa vuorien ympäröimä. Tärkeintä oli saada hyvät yöunet.
Aamulla siirryimme Innerdalenin parkkipaikalle ja pakkasimme rinkkaan vuorokauden retkeilytavarat. Matkaa Innerdalenin turisthyttalle oli neljä kilometriä, kartasta katsottuna lähes koko matkan pelkkää alamäkeä. Varmuuden vuoksi pakkasimme mukaan vielä seitsemän litraa vettä, sillä sanan ’turisthytta’ merkitys ei ollut tuolloin vielä meille kovin selvä ja viereisen joen vesi oli niin sameaa, ettei sitä ainakaan voisi juoda.
Hyvin pian meille kävi selväksi, että kartan luku ei ollut onnistunut kovinkaan hyvin. Ensimmäiset kolme kilometriä olivat erittäin jyrkkää ylämäkeä ja selässä kaiken muun tavaran lisäksi se muutama litra vettä. Hiki virtasi ja jalkoja hapotti. Epäuskoisina katselimme edessä siintävää Innerdalstårnetia, jonka huipulle olimme ajatelleet vielä saman päivän aikana tehdä päiväretken. Kartiolta näyttävän vuoren huipulle pääseminen tuntui miltei mahdottomalta. Hymyä huulille toivat kuitenkin tiellä vastaan tulleet lampaat ja laiduntavat lehmät, ja perillä meitä odotti vielä turisthyttan ympäristössä elelevät vuohet. Nyt ymmärsimme myös mistä turisthyttassa oli kyse. Paikka vastasi täyden palvelun hostellia vastaanottoineen ja ruokatarjoiluineen. Vettäkin oli saatavilla. Meille riitti majoituspaikaksi tällä kertaa telttapaikka, joka kustansi kahdeksan euroa DNT:n jäseniltä*. Hintaan sisältyi juomavesi sekä roskisten ja wc:n käyttö. Valmistimme tuvan pihamaalla lounaan ja katselimme samalla edessä kohoavaa Innerdalstårnetia, edelleen hyvin epäuskoisina siitä, että yrittäisimme kohta kavuta sen huipulle. Rinteet näyttivät joka suunnasta todella jyrkiltä. Tankkasimme energiaa vielä vohvelikahveilla, jonka jälkeen lähdimme koettamaan onneamme vuorelle.
* DNT - Den Norske Turistforening, jäsenyys tulee automaattisesti Suomen Ladun jäsenyyden mukana
Hyvin pian meille kävi selväksi, että kartan luku ei ollut onnistunut kovinkaan hyvin. Ensimmäiset kolme kilometriä olivat erittäin jyrkkää ylämäkeä ja selässä kaiken muun tavaran lisäksi se muutama litra vettä. Hiki virtasi ja jalkoja hapotti. Epäuskoisina katselimme edessä siintävää Innerdalstårnetia, jonka huipulle olimme ajatelleet vielä saman päivän aikana tehdä päiväretken. Kartiolta näyttävän vuoren huipulle pääseminen tuntui miltei mahdottomalta. Hymyä huulille toivat kuitenkin tiellä vastaan tulleet lampaat ja laiduntavat lehmät, ja perillä meitä odotti vielä turisthyttan ympäristössä elelevät vuohet. Nyt ymmärsimme myös mistä turisthyttassa oli kyse. Paikka vastasi täyden palvelun hostellia vastaanottoineen ja ruokatarjoiluineen. Vettäkin oli saatavilla. Meille riitti majoituspaikaksi tällä kertaa telttapaikka, joka kustansi kahdeksan euroa DNT:n jäseniltä*. Hintaan sisältyi juomavesi sekä roskisten ja wc:n käyttö. Valmistimme tuvan pihamaalla lounaan ja katselimme samalla edessä kohoavaa Innerdalstårnetia, edelleen hyvin epäuskoisina siitä, että yrittäisimme kohta kavuta sen huipulle. Rinteet näyttivät joka suunnasta todella jyrkiltä. Tankkasimme energiaa vielä vohvelikahveilla, jonka jälkeen lähdimme koettamaan onneamme vuorelle.
* DNT - Den Norske Turistforening, jäsenyys tulee automaattisesti Suomen Ladun jäsenyyden mukana
Innerdalshytta sijaitsi noin 400 metrin korkeudessa ja Innerdalstårnetin huippu 1452 metrin korkeudessa. Luvassa oli siis kelpo päiväretki tuhannella nousumetrillä. Matkaa huipulle oli reilu neljä kilometriä. Koska huipun saavuttaminen todellakin vaikutti alhaalta katsottuna mahdottomalta, sovimme, että matkaa tehtäisiin vain niin pitkään kuin se hyvältä tuntuu ja olisimme varmoja reitistä. Olimme ottaneet opiksemme edellisvuoden harhailuista Elvevollissa.
Ensimmäinen nousu Skarfjellet ja Tårnefjellet -nimisten vuorten väliseen laaksoon Storvatnet-järvelle 729 metrin korkeuteen oli vielä melko kevyttä. Maisemien puolesta tätäkin reittiä voi ehdottomasti suositella päiväretkeksi. Näkymä ympäröiville vuorille etenkin Innerdalshyttan suuntaan oli mieletön. Järveltä aloimme myös hahmottaa reittiä vuoren huipulle, sillä paluumatkalaisia eteni rinnettä alas tasaisin välein. Reitti ei juuri turhia mutkitellut, vaan kulki lähes suoraan kohti huippua. Nyt aloimme jo itsekin uskoa, että vuori olisi huiputettavissa, palasihan sieltä lapsiakin.
Ensimmäinen nousu Skarfjellet ja Tårnefjellet -nimisten vuorten väliseen laaksoon Storvatnet-järvelle 729 metrin korkeuteen oli vielä melko kevyttä. Maisemien puolesta tätäkin reittiä voi ehdottomasti suositella päiväretkeksi. Näkymä ympäröiville vuorille etenkin Innerdalshyttan suuntaan oli mieletön. Järveltä aloimme myös hahmottaa reittiä vuoren huipulle, sillä paluumatkalaisia eteni rinnettä alas tasaisin välein. Reitti ei juuri turhia mutkitellut, vaan kulki lähes suoraan kohti huippua. Nyt aloimme jo itsekin uskoa, että vuori olisi huiputettavissa, palasihan sieltä lapsiakin.
Suurimmaksi osin matka sujui melko vaivattomasti, vaikka rankkaa ja hidasta se olikin. Viimeisten kolmensadan nousumetrin ajaksi reitti jyrkkeni kuitenkin entisestään ja kävelyuralla oli jo sen verran irtohiekkaa ja kiviä, että itse jouduin jatkamaan matkaa nelivedolla. Tässä vaiheessa liikuttiin jo hieman omalla epämukavuusalueella, kun irtokivet luiskahtivat välillä kengän alta ja askeleet olivat toisinaan useamman rappusen korkuisia. Pieni itsensä haastaminen on kuitenkin kehittävää ja olimme vielä melko turvallisella reitillä, joten jatkoin rohkeasti matkaa. Mitä lähemmäs huippua kuitenkin pääsimme, sitä mahdottomammalta viimeiset reilu sata nousumetriä alkoivat näyttämään. Päästyämme 1300 metrin korkeuteen kahden huipun väliselle tasanteelle, totesin, että minun huippuni olkoon tällä kertaa tässä. Loppureitti oli sen verran epäselvä ja lähempänä boulderointia kuin tavallista vaellusta, etten halunnut enää jatkaa matkaani. Myöhemmin saimmekin kuulla, että suurimmalla osalla reitti päättyykin juuri tuohon 1300 metrin korkeuteen ennen haastavampaa osuutta.
Hieman aikaisemmin meidät oli ohittanut nuori norjalaismies, joka nyt etsi vähän meitä ylempänä reittiään huipulle. Tatu päätti lähteä ottamaan häntä kiinni ja selvittämään hänen kanssaan reittiä loppuun. Itse jäin syömään karkkia ja katselin samalla hermostuneena heidän etenemistään. Selkeä reitti ei todellakaan ollut, vaan useampaan otteeseen he pysähtyivät miettimään, mistä kohtaa kiipeäisivät seuraavalle tasolle. Hyvin pitkälle he pääsivätkin, kunnes reitti muuttui vielä astetta haastavammaksi ja ilmavammaksi. Tässä vaiheessa Tatu päätti palata takaisin ja norjalainen jäi vielä etsimään parasta reittiä. Matkaa huipulle olisi ollut enää noin kymmenen nousumetriä, mutta lopetuspäätös on hyvä tehdä silloin, kun se itsestä hyvältä tuntuu. Vaikka huipulle emme tällä kertaa päässeetkään, ei se jäänyt lainkaan harmittamaan. Olimme tehneet melkoisen urheilusuorituksen ja maisemat alaspäin mentäessä olivat upeat.
Laskeutuminen järvelle kesti tunnin ja koetteli polvia. Hieman ennen Turisthyttaa bongasimme reitin sivusta luonnon oman suihkun pienen vesiputouksen alta, jonne sainkin lopulta meidät molemmat suostuteltua. Ehdottomasti hienoin suihku, jossa olen koskaan käynyt.
Vain muutamassa Norjan laaksossa vierailleena en ehkä voi ottaa kantaa siihen, onko Innerdalen todella se kaikista hienoin. Varsinkin, kun tunnun lumoutuvan joka ikisestä vuoresta, vesiputouksesta ja sinisenä virtaavasta joesta, joka vain vastaan tulee. Sen voin kuitenkin luvata, että maisemat Innerdalenissa ovat priimaa, ja laaksossa lepää niin silmä kuin mielikin. Turisthyttan ympäristö on todella viihtyisä sammalkattoisine rakennuksineen, eikä paikka ole liian ruuhkaisa, kun matkaa lähimmälle parkkipaikalle on neljä (haastavaa) kilometriä. Tämä retkikohde oli nappivalinta ja saimme käydä onnellisina nukkumaan. Seuraavasta määränpäästä ei ollut vielä tiietoa, mutta ainakin Norjan roadtrip oli saanut onnistuneen alun ja autokin oli toistaiseksi hengissä.
- Ullsjön - Åre
- Ullånin uimapaikka - Åre
- Åmotanin putoukset
- Innerdalen
- Innerdalstårnet
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti