Mitä enemmän retkeilen, sitä enemmän innostukseni ja kiinnostukseni retkeilyä kohtaan kasvaa. Haluan viettää aikaa enemmän luonnossa eri lajien parissa ja yhdistää retkeilyyn uusia liikkumismuotoja. Tahdon toteuttaa hiihtovaelluksen, maastopyöräretken ja kiinnittää jalkaan lumikengät. Kavuta tunturille liukulumikengillä ja kiipeillä Repoveden Olhavalla. Ja meloa.
Olin kokeillut melontaa kaksi kertaa aikaisemmin, kerran ala-asteella ja viime kesänä Lapissa. Kumpikaan kerroista ei tuolloin minua vielä riittävästi vakuuttanut innostumaan lajista suuremmin, mutta nyt aika tuntui olevan kypsä uudelle mahdollisuudelle. Lokakuun yöretki päätettiin toteuttaa siis melonnan parissa. Koska lainakanootti sijaitsi Hyvinkäällä, valitsimme retkikohteeksi Lopella sijaitsevat Melkuttimet, joiden poikkeuksellisen kirkkaasta vedestä olin lukenut jo aikaisemmin.
Viikonlopun säästä oli tulossa melko sateinen, mutta sääennuste lupasi Melkuttimille noin kahdenkymmenen tunnin kuivempaa sääikkunaa. Tähän me luotimme ja sen me aioimme myös hyödyntää. Vettä satoi sekä meno- että paluumatkalla, mutta retken aikana sateesta ei ollut tietoakaan. Perille päästyämme nostimme kanootin kärryyn ja lähdimme kuljettamaan sitä Iso-Melkuttimen itäiseltä parkkipaikalta rantaan. Tällä kertaa oli vasta tarkoitus totutella melomiseen, joten rinkat saivat vielä jäädä autoon ja otimme mukaan vain pienen päivärepun. Kuoppaisella metsäautotiellä kanootti kulki vaivattomasti eteenpäin pyörien päällä ja puolen kilometrin matka rantaan taittui hetkessä. Laskimme kanootin vesille ja tasapainoilimme itsemme kanootin kyytiin. Hivuttauduimme kauemmas rannasta ja vaikka järvi syveni, oli näkyvyys pohjaan vielä erinomainen.
Iso-Melkuttimen ympäri kiertävä kävelyreitti on pituudeltaan reilut viisi kilometriä, joten kovin isosta järvestä ei ole kysymys. Meilläkään ei siten ollut tarkempaa suunnitelmaa melontareitistä, joten lähdimme etenemään sinne, minne tuuli meitä kirjaimellisesti kuljetti. Tuuli ei ollut kovin navakka, mutta sivutuulessa tarpeeksi voimakas tarttumaan kanoottiin ja ajamaan meidät heti päin rantatörmää. Laadimme suunnitelmaksi lähteä melomaan suoraan vastatuuleen toiselle puolen järveä, jossa pääsisimme harjun taakse suojaan tuulelta. Synkronoitu melontarytmi löytyi nopeasti ja saavutimme vastarannan. Ohjasimme kanootin suojaisaan lahteen, jossa annoimme sen lipua rauhallisesti veden pinnalla. Harvakseltaan upotimme melan veteen seuraavaa vetoa varten. Meloimme rantoja pitkin ja katselimme pohjassa lepääviä puun runkoja. Vedenalainen maailma oli kuin maalaus kanootin alla. Näin kirkasta järvivettä olin nähnyt aikaisemmin ainoastaan Hossassa.
Seuraavaksi meloimme järven länsipäässä sijaitsevalle laavulle, jonne rantauduimme pitämään evästaukoa. Samalla katsastimme tilukset yöpymistä ajatellen. Laavu sijaitsi nätillä paikalla niemen kärjessä ja tilaa oli useammalle teltalle. Vietimme laavulla tovin muiden retkeilijöiden seurassa, kunnes lähdimme paluumatkalle.
Kirkasvetisyytensä vuoksi Melkuttimet ovat suosittu kohde myös sukeltajien keskuudessa. Heidän tukikohtansa sijaitsee järven pohjoisrannalla, josta laskeutuu rappuset järveen. Lähestyimme paikkaa muutaman kymmenen metrin päässä rannasta, kun huomasimme kanoottia lähestyvät ilmakuplat. Sukeltajien ja meidän reittimme olivat risteämässä, joten lopetimme melomisen. Annoimme kanootin lipua rauhallisesti sukeltajien ylitse. Juttelimme samalla rannalla olevan sukeltajan kanssa, joka kertoi näkyvyyden olevan veden alla parhaimmillaan jopa kymmenen metriä.
Kun pääsimme takaisin itäpään laavulle, nostimme kanootin rannalle ja lähdimme hakemaan rinkkoja autolta. Olimme päättäneet jäädä tähän yöksi, sillä toiselle laavulle oli jo evästaukomme aikana leiriytynyt useampia retkeilijöitä. Itäinen taukopaikka oli sen sijaan vielä täysin autio ja yhtä viihtyisä, joten se kelpasi meille hyvin yöpaikaksi. Pystytimme teltan ja siirryimme laavulle valmistamaan iltaruokaa. Hetkeä myöhemmin saimme seuraksemme toisen pariskunnan ja heidän valloittavan suloisen koiransa Saaran. Saara olisi ehdottomasti halunnut osansa meidän herkullisesta chorizopadasta, mutta joutui tällä kertaa vain katselemaan vierestä. Istuimme pitkän tovin nuotion äärellä tuleen katsellen ja välillä Saaraa rapsutellen.
Yö oli todella lämmin ja pitkien yöunien jälkeen heräsimme jo seitsemältä aamulla. Totesimme nopeasti, että aamumelonta hämärällä ja tyynellä järvellä olisi parasta juuri nyt ja muutamassa minuutissa olimmekin jo laskemassa kanoottia vesille. Samalla Saarakin tuli toivottamaan meille hyvää matkaa.
Polkaisimme kanootin liikkeelle. Järvi oli kuin peili, jonka sileää pintaa kanootin keula viisti. Hiljaisuus oli käsin koskeltava. Kanootti lipui lähes äänettömästi eteenpäin ja tasaisin väliajoin hiljaisuuden rikkoi vain veden vaimea loiske, kun mela laskeutui veteen. Kaikki muut nukkuivat vielä, tuntui kuin olisimme olleet kahden erämaisella järvellä. Järvi, jonka pohjassa aika tuntui kuin pysähtyneen. Meloimme hetkeen matkaa ja lähestyimme jälleen yhtä pohjassa lepäävää puuta. Vasta kun olimme sen yläpuolella, tajusin ettei kyseessä ollutkaan tavallinen puu. Kanoottimme alla makasi vuosia vanha ruuhen hylky. Seesteinen tunnelma vaihtui hetkessä selkäpiitä karmivaksi. Näky oli aavemainen, kuin suoraan merirosvoelokuvista. Venettä katsellessa vierähti tovi ja toinen mokoma kun liikuttelimme kanoottia parhaan mahdollisen kuvan saamiseksi.
Aavelaivalta lähdimme melomaan Iso-Melkuttimen ja Vähä-Melkuttimen yhdistävälle uomalle. Päätimme kokeilla tähän väliin kuinka hyvin hieman vauhdikkaampi melonta onnistuisi. Vilkkaammassakin tahdissa melonta sujui tasapainoisesti ja melko suoraviivaisesti, ja rivakasti saavutimme järvien välisen uoman ylittävän sillan. Meloimme sillan ali Vähä-Melkuttimen puolelle ja rantauduimme aamiaiselle. En olisi vaihtanut tuota sunnuntaiaamua mihinkään. Järven rannalla istuessamme kaakaolla täytetyt Kupilkat kädessä kaikki oli paremmin kuin hyvin. Läheskään aina ei tarvitse lähteä Norjaan asti hakemaan hienoja retkielämyksiä, monia hienoja vaellustarinoita saa tehtyä myös koti-Suomessa.
Aamupalan jälkeen palasimme takaisin teltalle. Kun lähestyimme rantaa, Saara juoksi meitä jo riemuiten vastaan. Saimme toppuutella, jotta hän ei hypännyt tervehtimään meitä kanoottiin. Olen itse ollut erittäin koirapelkoinen jo pienestä asti ja edelleenkin pelkään suurinta osaa koirista. Vaikka jotain koiraa en pelkäisi, en silti välitä kuitenkaan olla sen läheisyydessä. Olikin siis erittäin poikkeuksellista, että Saarasta tuli kolmas tapaamani koira, joka sulatti sydämeni. Hän oli äärimmäisen hellyyttävä. Saaran tapaaminen oli kuin piste iin päälle tälle retkelle ja iloisin mielin lähdimme kanootin ja rinkkojen kanssa takaisin autolle.
Tällä kertaa emme tutustuneet Melkuttimien patikointireittiin, sillä halusimme hyödyntää retken lyhyestä ajasta mahdollisimman suuren osan kanootin kyydissä. Pienen kokonsa vuoksi Melkuttimet oli kaikin puolin sopiva paikka melonnan harjoitteluun, mikäli pohjasta selvästi erottuvat puunrungot eivät hirvitä. Täytyy myöntää, että vaikken kaikista omimmillani vesillä olekaan, sytytti tämä yöretki pienen kipinän melontaretkeilyyn. Suuremmille vesille minua ei kuitenkaan ihan heti saa houkuteltua, joten tulevat retket suuntautuvat varmastikin pienemmille järville tai rauhallisena virtaaviin jokiin. Kunhan sopiva kohde löytyy, on seuraavan kerran melontaretken tavoitteena varmastikin pakata vesille mukaan myös yöpymisvarusteet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti