Jo
viikon kestänyt retkeilylomamme oli seuraavaksi siirtymässä Kilpisjärveltä
Norjan puolelle. Päivä oli kulunut retkeillessä Mallan luonnonpuistossa ja
iltakahdeksalta istahdimme ravintola Kilpiksen pöytään suunnittelemaan
seuraavan vuorokauden ohjelmaa. Tarkoituksenamme oli viettää seuraavat päivät
Lyngenfjordin ja Tromssan alueella retkeillen. Avuksi retkien suunnitteluun
olimme ottaneet mukaamme Harri Ahosen kirjan Pohjois-Norjan rannikkoreitit, sekä netissä saatavilla olevan oppaan Lyngenfjordin retkeilyreiteistä. Olimme toki tutkineet oppaita jo
kotona ja löytäneet jopa liikaakin mielenkiintoisia kohteita, mutta lukkoon
lyötyjä aikataululuja emme olleet halunneet tehdä. Koska kello oli jo melko
paljon ja päivän vaelluskilometrit täynnä, tavoitteena oli löytää yöpaikka
ilman pidempää kävelymatkaa. Lyhyen selailun jälkeen kriteerit täyttäväksi
paikaksi osoittautui Lulledalen Skogssti, kolmen kilometrin pituinen luontopolku, jonka varrella oli myös
laavullinen taukopaikka, eikä ajomatkaakaan Kilpisjärveltä ollut kuin puolen
tunnin verran. Ensimmäisen Norjassa vietetyn yön kunniaksi oli saatava hieman
naposteluevästä, joten teimme vielä viimeiset kauppaostokset Suomen puolella,
kunnes olimme valmiita suuntaamaan rajan yli.
Se,
miten nopeasti maisema voi hetkessä muuttua, oli häkellyttävää. Samaan aikaan
kun ylitimme Suomen ja Norjan rajan Kilpisjärvellä, tunturit vaihtuivat
terävähuippuisiksi vuoriksi, joiden välissä tie mutkitteli. Ihaillen
tuijottelin vuoria ja olisi tehnyt mieli pysähtyä niitä katselemaan, mutta
tiesin, että tätä jylhyyttä olisi luvassa vielä seuraavinakin päivinä. Pienen
suunnistusvirheen jälkeen löysimme lopulta perille luontopolun parkkipaikalle.
Olimme etsineet ohjeiden mukaisesti E8-tieltä Lulledalen Skogstti -kylttiä, mutta Skibotnin kylän lähestyessä totesimme, että meidän on
täytynyt ajaa jo paikan ohi. Palasimme hetken matkaa takaisin ja käännyimme
tieltä Lullefjellet -kyltin kohdalta, joka
osoittautui oikeaksi. Paikalla oli lisäksemme vain muutama matkailuauto ja
saimmekin viettää perjantai-iltaa laavulla täysin omissa oloissamme. Pakkasimme
rinkat ja siirryimme parinsadan metrin päässä sijaitsevalle laavulle. Teltalle
löytyi tasaisen pehmeä alusta kuusikon alta, jonka jälkeen oli aika valmistaa illallista.
Päivällä lounaaksi nautittu kebab-riisipata vaihtui kebabpastaan, sillä
aikaisemmin ostetuista, ei tosin enää kovin jäisistä kebabsuikaleista, oli
vielä toinen annos jäljellä.
Lulledalenin luonto oli muuhun
reissuun verrattuna hyvin erilaista ja toi mukavaa vaihtelua, sillä luontopolku
sijaitsi hyvin tiheämetsäisessä laaksossa, joka oli paikoin melko
synkkääkin. Illallista oli mukava nauttia tyynen metsän keskellä, taustaäänenä
vain vieressä virtaavan joen pauhu. Ilta oli kuitenkin melko kolkko ja pilvinen,
ja hetken istuskelun jälkeen kylmyys alkoi vallata kehoa. Olimme valmiita
siirtymään teltan lämpöön, mutta sitä ennen päätimme käydä vielä katsastamassa
luontopolun varrella sijaitsevan vesiputouksen. Matkaa tuolle voimakkaasti
pauhaavalle putoukselle oli laavulta vain parisataa metriä ja ilman kovin
viileää säätä vesiputouksen alle muodostuneessa altaassa olisi voinut
pulahtaakin. Hyytävä vesi ei tällä kertaa kuitenkaan houkutellut ja päädyimme
sen sijaan vain katselemaan putousta, sen voimaa ja kirkasta vettä. Sipsipussi
mielessä palasimme takaisin laavulle ja siirryimme teltan suojiin pelaamaan
laivanupotusta. Omalta osaltani voittoisan pelituokion jälkeen oli hyvä siirtyä
makoisille yhdeksän tunnin yöunille. Peli saattoi kuulemma myös päättyä tasapeliin, mutta itse en tällaista muista.
Aamu oli edennyt jo pitkälle, kun
vihdoin avasimme silmämme ja heräsimme ensimmäiseen Norjan vaelluspäivään. Emme
silti hötkyilleet, vaan nautimme aamiaista kaikessa rauhassa. Tämä oli yksi
reissun hetkistä, johon haluaisin palata takaisin. Uusi päivä oli alkamassa
eikä meillä ollut kiire mihinkään. Luonto oli todella rauhallinen, ympärillä
kohosivat suuret kuuset ja niiden taustalla vuoret. Aika oli kuin hetkeksi
pysähtynyt ja tuon metsän keskellä minulla oli kaikki, mikä riitti tekemään minut
siinä hetkessä äärimmäisen onnelliseksi. Toisaalta vaatimatonta, mutta
toisaalta ei. Luonto on kuitenkin tämän maapallon suurin rikkaus. Tuon
seesteisen aamun keskeyttivät lopulta kaksi helikopteria, joiden edestakaiset
tavarankuljetuslennot kulkivat aivan meidän kohdaltamme juuri ja juuri puiden
latvojen yläpuolella aiheuttaen valtaisaa melua. Ensimmäisen kerran äänen
lähestyessä pelästyimme hieman ihmettelemään, mitä oikein tapahtuu. Lentojen
edelleen jatkuessa poistuimme paikalta ja lähdimme autolla kohti Elvevollin
kylää. Emme tällä kertaa kiertäneet Lulledalenin luontopolkua kokonaisuudessaan,
mutta rauhallista telttapaikkaa etsivälle se oli oiva löytö, jossa voisi
majoittua toistekin.
Päivän retkikohteeksi olimme
valinneet Elvevollin kylästä löytyvän kolmentoista kilometrin rengasreitin,
joka kulki vesiputouksen, laaksojen ja Stalloborri-vuoren kautta.
Kilpisjärveltä matkaa paikalle on noin tunnin verran. Olimme perillä reitin
alkupisteessä puolenpäivän jälkeen, josta lähdimme kiertämään reittiä vastapäivään.
Heti alkumatkasta pysähdyimme lounaalle Skaidin nuotiopaikalle. Nuotiopaikan
keittokatos pöytäryhmineen sijaitsi vuoristojoen vieressä ja sivuilla kohosivat
mahtavat vuorijonot. Lounaan valmistuessa vuorten takaa alkoi uhkaavasti nousta
tummia pilviä ja kuulua ukkosen jyrinää. Hetken kuluttua jouduimme jo
siirtymään keittokatokseen sadetta pitämään. Samalla meillä oli aikaa tutustua
tarkemmin katoksen varustukseen, johon kuului ruokailutarvikkeiden lisäksi muun
muassa metsästyslehtiä kolmenkymmenen vuoden takaa. Vieraskirjasta selvisi,
että paikka oli vakituisemmin muutaman hengen porukan käytössä. Onneksemme
pahimmat ukkospilvet sivuuttivat meidät ja pääsimme piakkoin jatkamaan
matkaamme ja loppupäivän saimme kulkea auringonpaisteessa.
Nuotiopaikalta reitti jatkui
kahden joen ylitse ja tunturikoivikon läpi. Elvevollelva-joen vieressä kulkeva
reitti oli jatkuvaa nousua ja kohtalaisesti merkitty. Opaskirjojen ohjeiden ja
hieman epätarkkojen karttojen avulla oikealla polulla oli kuitenkin tässä
vaiheessa vielä helppo pysyä. Lopulta reitti nousi upealle vuorien ympäröimälle
laatalle, jota koristivat kaksi pientä järveä ja niiden väliin muodostunut
matala, mutta leveä ja voimakas vesiputous. Pääsimme ihastelemaan vesiputousta
aitiopaikalta, sillä reitti kulki aivan putouksen edestä järvien toiselle
puolen. Ylitys tapahtui kahlaamalla ja kahta sillanpätkää hyödyntäen. Tässä
vaiheessa olimme saaneet myös seuraksemme jo useampia ympärillä kiehnääviä kärpäsiä.
Samalla polku muuttui lähes olemattomaksi eikä reittimerkintöjä näkynyt enää
missään. Kartoista ja ohjeista kävi ilmi, että edessä kohoava Stalloborri-vuori
olisi ylitettävä, mutta meillä ei ollut aavistustakaan mistä kohtaa. Jokainen
vaihtoehto näytti hyvin jyrkältä eikä juurikaan potentiaaliselta. Pitkään
karttoja ja maastoa tutkailtuamme uskoimme löytäneemme parhaimman ja oikean
vaihtoehdon, jota kohti lähdimme nousemaan.
Molempien ympärillä lenteli tässä
vaiheessa jo valehtelematta yli sata kärpästä. Olin ennalta lukenut, että tähän
aikaan lammastaloutta harjoittavilla alueilla rannikon läheisyydessä vallitsee
kärpäsräkkä, mutta ajattelin, että eihän kärpäsistä nyt mitään vaivaa voi olla.
En olisi voinut olla enempää väärässä. Siinä
vaiheessa kun yksi kärpänen yrittää tunkeutua nenään, toinen istuu
silmäkulmassa, pari kävelee korvalla, muutama kasvoilla ja käsissä ja loput
yhdeksänkymmentä lentelee muuten vain ympärillä hyvää laskeutumispaikkaa
etsien, alkaa hermoja kiristää jo toden teolla
ja kirosanat lennellä. Asiaan ei kuitenkaan ollut helpotusta luvassa,
joten matkaa oli jatkettava hammasta purren. Rinne jyrkkeni jyrkkenemistään ja
tässä vaiheessa kävi jo selväksi, että jos reitin on kuvailtu sopivan pienten
lasten kanssa kuljettavaksi, emme voineet olla enää oikealla reitillä tai
sitten norjalaiset ovat äärimmäisen kovakuntoista ja huimapäistä kansaa. Se ei
tosin olisi ollut mikään mahdottomuus. Päätimme kuitenkin jatkaa vielä
sinnikkäästi eteenpäin vaikka itse aloin jo hieman epäröidä.
Mitä ylemmäs pääsimme, sitä hiekkaisemmaksi
ja soraisemmaksi rinne muuttui ja jokaisella askeleella irtokivet vierivät
kenkien alta. Etenimme nelivedolla käsiä apua käyttäen, enkä pitänyt
tilanteesta enää lainkaan. Olimme todella korkealla, eikä helpotusta ollut
luvassa. Lopulta en enää pystynyt pitämään mieltäni kurissa vaan menin
paniikkiin. Jyrkällä ja soraisella rinteellä en tuntenut oloani enää kovin
turvalliseksi. Hyperventiloiden istuin rinteellä ja yritin rauhoittua.
Retkiseuran tsemppaavat ja rauhalliset sanat auttoivat saamaan tilanteen
hallintaan, mutta ylöspäin en enää halunnut jatkaa. Päätimmekin lopulta yhdessä
laskeutua takaisin järvelle. Pieni tärinä seuranani, joka kuitenkin helpotti
sitä mukaa mitä alemmaksi pääsimme, laskeuduimme askel askeleelta.
Paniikkikohtaukseni yllätti itsenikin täysin, sillä en ollut aikaisemmin mitään
sellaista kokenut. Ainoa hyvä puoli asiassa oli, että tuona parin minuutin
hetkenä yksikään ympärillä lentelevä
kärpänen ei häirinnyt minua, sen verran muissa maailmoissa olin. Rinteeltä alas päästyämme meillä ei
edelleenkään ollut tietoa, mistä reitti kulkisi, vaihtoehtoja tosin oli nyt
yksi vähemmän. Emme kuitenkaan halunneet lähteä enää toiselle yritykselle,
joten päätimme palata takaisin autolle samaa reittiä pitkin. Olimme kuitenkin
monta kokemusta rikkaampia ja päässeet näkemään paljon upeita maisemia. Koko päivän hikoilleena halusin vielä pysähtyä
alemmalle järvelle nopealle pulahdukselle. Samalla toivoin, että pieni
virkistäytyminen järvessä karkottaisi edes osan kärpäsistä. Reitin laskeutuessa
alemmas puiden suojiin viimeisetkin kärpäset kuitenkin lopulta jättivät meidät.
Pysähdyimme uudestaan Skaidin nuotiopaikalle evästauolle, josta palasimme
lopulta takaisin autolle.
Vailla seuraavaa määränpäätä
selasimme autolla oppaita etsien yöpaikkaa. Vaikka päivän retkestä ei ollut muodostunut
kilometreiltään kovin pitkää, kertyi nousumetrejä senkin edestä, emmekä siis
kaivanneet illalle enää pitkiä välimatkoja. Fastdalenin kylässä sijaitseva Goalborrihytta
sopi suunnitelmiimme, joten suuntasimme sinne. Kyseessä oli vuorien keskellä
sijaitseva avoin tupa, jonne oli parkkipaikalta matkaa reilu kaksi kilometriä.
Puoli yhdeltätoista illalla pääsimme lähtemään autolta kohti tupaa. Reitti oli
suurimmaksi osin erittäin kostea, eikä siitä ollut mahdollista selvitä kenkiä
kastelematta. Puolivälissä pysähdyimme ihastelemaan joen voimakasta putousta.
Vedenpauhu oli todella kova. Siitä saattoi huomata, kuinka valtava veden voima voi
olla ja se herätti kunnioitusta. Tätä reittiä oli onneksi edelliseen verrattuna
helppo seurata, sillä se kulki koko matkan ajan joen viertä pitkin aina joen
ylittävälle sillalle asti, josta oli enää sadan metrin matka tuvalle. Sillan
ylitys aiheutti päivän toiset sydämen tykytykset, kun vain yhdellä kaiteella
varustettu silta oli reilusti kallellaan. Onneksemme se kuitenkin kesti vielä
meidän käyttömme ja pääsimme turvallisesti perille juuri sateen alkaessa.
Goalborrihytta sijaitsi kahden
vuoren kupeessa, joista pohjoispuolella kohoavan Goalborrin harjannetta oli
Harri Ahosen kirjassa osuvasti kuvailtu muistuttavan lohikäärmeen hammasrivistöä.
Itse tupa oli todella viihtyisä ja hyvin varusteltu: suuri oleskelutila
kahdella sohvalla ja pitkällä pöydällä, erillinen keittiö ja pieni parvi. Paikan
päällä selvisi, että yöpymisen hinta yhdeltä hengeltä oli 100 Norjan kruunua, eli noin 11 euroa.
Tuvasta löytyi mukaan otettavaksi tilisiirtolomakkeita, joiden avulla maksun
pystyi myöhemmin suorittamaan. Sytytimme kamiinaan tulet kenkien kuivattelua
varten ja asetuimme taloksi. Meidän lisäksemme kukaan muu ei ollut valinnut
paikkaa yösijakseen ja saimmekin viettää rauhallista iltaa kaksin. Iltaa
ilahduttivat myös tuvan pihan läpi juosseet lampaat. Vuorokausi oli vaihtumassa
jo seuraavaan, kun pohdimme vielä iltaruoan valmistusta. Olimme kuitenkin sen
verran väsyneitä, että päätimme kasata iltaruoan muista mukanamme olleista eväistä.
Kynttilän valossa söimme leipää, omenaa, keksiä, sipsiä ja karkkeja, kunnes
lopulta kävimme sohville nukkumaan.
Aamulla minunkin oli ilmeisesti
viimein jo aika herätä, kun koko tupa tärisi kuistilla tapahtuvan halkojen
hakkauksen myötä. Kamiinassa oli jo tuli ja vedenhakureissu tehty, kun itse
vasta kömmin makuupussista ulos. Kaikessa rauhassa vietimme jälleen seesteistä
retkeilyaamua edellispäivän tapaan. Odotellessani veden kiehumista päivitin
matkapäiväkirjaa ja vastapäätä pelattiin pasianssia. Nautin olostani. Vuoret
kohosivat ympärillämme, loma oli vasta puolivälissä ja kaikki oli hyvin.
Retkeilyn hienous onkin siinä, että asioista, jotka normaaliarjessa ovat itsestäänselvyyksiä
tai sivuroolissa, kuten veden saaminen ja lämmitys, ruoanlaitto tai lämpimänä
pysyminen, tulee retkeillessä päivän peruselementtejä. Noista pienistä asioista
osaa luonnon keskellä pysähtyä nauttimaan ja samalla, kun kaikki ylimääräiset
virikkeet katoavat, ne vievät kaiken stressin mukanaan. Harvemmin saan
aamupuurohetkestä niin paljon irti kuin retkeilyaamuina.
Levollisen aamun jälkeen oli aika
siivota mökki ja palata takaisin
autolle. Alkavan päivän kohde oli todennäköisesti loman eniten odotetuin, sillä
olin nähnyt paikasta etukäteen niin upeita kuvia ja lukenut paljon kehuja, että
odotukset olivat korkealla. Kyseessä oli kolmen vuoren juurella lepäävä pieni sinisenä
säihkyvä Blåvatnet-järvi, joka on syntynyt vuorten jäätikön mineraalipitoisista
sulamisvesistä. Puolen tunnin ajomatkan jälkeen olimme perillä Blåvatnetiin
vievän reitin parkkipaikalla. Pari päivää olimme saaneet retkeillä melko omissa
oloissamme, mutta täällä väkeä riitti. Parkkipaikkoja oli kaksi, joista toinen
oli jo aivan täynnä, sunnuntailla saattoi olla myös vaikutuksensa asiassa. Suuntasimme
autolta ensin kilometrin päässä sijaitsevalle Aspevatnet-järvelle lounaalle.
Järven rannalla oli viihtyisä laavu ja hienot näkymät Aspevatnetille, joka
sekin kimmelsi jo hieman sinertävänä. Ruokailun jälkeen aloitimme matkan kohti
Blåvatnetia. Yritimme ensin edetä Aspevatnetilta viitoitettua vaihtoehtoista
reittiä pitkin, mutta ensimmäisen viitan ja kahlauksen jälkeen reittimerkinnöistä
ei ollut enää tietoakaan. Hetken pyörittyämme ja etsittyämme reittiä päätimme
lopulta palata takaisin pääreitille. Toisinaan loman aikana manasimmekin hieman
norjalaisten melko puutteellisia reittimerkintöjä.
Luvassa oli neljän kilometrin
matka Blåvatnetille. Korkeuseroja reitillä ei juurikaan ollut ja ensimmäinen
kilometri eteni miellyttävässä koivikossa. Sen jälkeen reitti kivikoitui
hiljalleen ja edessä oli kolmen
kilometrin loputtomalta tuntuva taivallus tasaisen kivikon lävitse, jossa polusta
kertoivat vain punaiseksi maalatut kivet silloin tällöin. Reitiltä oli
kuitenkin lähes mahdotonta eksyä, sillä edessä näkyvät vuoret jäätikköineen
olivat selkeä määränpää. Tuntui kuitenkin, että vaikka kuinka kävelimme, emme
päässeet yhtään lähemmäksi. Matka oli siis kirjaimellisesti pitkä ja kivinen,
kunnes lopulta olimme jo melkein perillä. Edessä kohosi enää suurien
lohkareiden muodostama valli, jonka ylittäminen vaati huolellisuutta. Samaan
aikaan aloimme hiljalleen nähdä ensimmäisiä vilauksia järvestä, ja se todella
oli sininen. Matka oli ollut jokaisen askeleen arvoinen. Kontrasti ympäröiviä
harmaita kivikkoja ja vuoria vasten oli mieletön. Paikka oli samaan aikaan karu
mutta satumainen. Noissa maisemissa kelpasi pitää taukoa pidempäänkin ja
kivikkoisella rannalla istuskellen keitimme iltapäiväkahvit.
Paluumatka ei sujunut yhtään sen
jouhevammin, tuntui jälleen siltä, ettemme edenneet tasaisella kivikolla
mihinkään. Kävellessä meillä oli kuitenkin hyvää aikaa pohtia seuraavaa
yöpaikkaa. Lähtiessämme autolta emme olleet huomanneet tutkia tarkemmin
alkureitin telttailumahdollisuuksia. Herättelimme kuitenkin toiveita, että se
olisi ollut yöpymiseen sopiva, sillä emme olisi jaksaneet enää siirtyä muualle.
Ilo oli suuri, kun perille päästyämme huomasimme, ettei juuri parempaa
leiriytymispaikkaa voisi ollakaan. Laajan koivikon keskellä oli tasaisia
telttapaikkoja ja pöytäryhmiä joka puolella, Blåvatnetin rannoilta kohoavat
vuoret näkyivät taustalla ja kaiken lisäksi parkkipaikalta löytyi wc. Huojentuneina
ja samalla hieman laiskoina siirsimme auton vielä lähemmäksi telttapaikkaa ja
aloitimme leiriytymisen. Saimme myös selvitellä automme vallannutta
lemumysteeriä, jonka aiheuttajaksi paljastui pitkien tutkimusten jälkeen märät
maiharit. En tiennyt, että kenenkään kengät voisivat haista niin pahalle. Haju
onneksi helpotti sitä mukaa kun kengät kuivuivat, mutta tuoksu oli onnellisesti
läsnä autossa kanssamme koko loppuloman ajan. Oikeastaan olen sitä mieltä, että
haju on yhä edelleen pinttyneenä auton verhoiluihin.
Illallinen valmistui nopeasti perunamuusijauheesta
ja tölkkilihapullista, ja purkkiruoasta huolimatta makuelämys oli mainio.
Jälkiruokahimoissani sain loistavan idean kokeilla tölkkikakun valmistusta.
Lihapullatölkki toimisi kakkuvuokana ja trangian vesihaude uunina.
Potentiaalisen taikinan kehitin lättytaikina-aineksista, kaurahiutaleista ja
öljystä. Kakkuvuoka voideltiin tietenkin öljyllä ja leivitettiin
kaurahiutaleilla. Mielestäni loistava idea, jonka lopputulos ei voi olla muuta
kuin herkullinen, koska retkeillessä kaikki maistuu hyvälle. Paitsi
tölkkikakku. Paras sana kuvailemaan tiiviiksi palikaksi lämmennyttä
taikinaklönttiä olisi luultavasti ollut syömäkelvoton. Jotkut ideat kuulemma
syntyvät kuolleina. Yhtä opettavaista kokemusta rikkaampana herkuttelimme
jälkiruoaksi karkeilla ja kekseillä, kunnes oli aika siirtyä nukkumaan.
Makuupussiin päästyämme sadepisarat alkoivat sopivasti ropista teltan kattoa
vasten.
Pitkien yöunien jälkeen heräsimme
innoissamme uuteen päivään. Olimme nauttineet tähän mennessä jokaisesta
retkeilypäivästä ja upeista maisemista, mutta seuraavaksi vuorossa oleva
välipäivä hotelliloman merkeissä oli kuitenkin tervetullutta vaihtelua.
Aamupalan aikana kuivasimme sateen kastelemaa telttaa ja lähdimme sitten kohti
Tromssaa. Alkumatka oli eläinrikas, kun heti lähdettyämme tien varressa
norkoili hirven vasa ja pienen tarkastelun jälkeen silmiin osui myös metsän
puolella tilannetta seurannut hirviemo. Hetkeä myöhemmin saimme väistää tielle
kirmanneita lampaita. Matka Tromssaan koostui osin lauttamatkasta Svensbystä
Breivikeidetiin ja lauttaa odotellessa meillä oli hyvin aikaa uudelleen järjestellä
auto ja kaikki kymmenen laukkuamme. Tromssaan päästyämme edessä oli ruokailua,
parkkipaikan etsintää, hotellimajoitus ja pienessä määrin kaupunkiin
tutustumista. Hintataso oli suuri järkytys, vaikka etukäteen tiesinkin, että
Norjassa on huomattavasti kalliimpaa kuin Suomessa. Kahdenkymmenen euron
kebabbilan pizza tai irtokarkkien kilohinta tuntui käsittämättömältä. Illalla
vieraillessamme paikallisessa burger-ravintolassa tutustuimme paikan
suomalaiseen tarjoilijaan. Nuori nainen oli sattumoisin kotoisin samalta paikkakunnalta
kanssamme ja myös innokas kiipeily- ja retkeilyharrastaja. Kysyimme mahdollisia
suosituksia näkemisen arvoisista paikoista Tromssan keskustassa, mutta niitä ei
kuulemma juurikaan ollut. Sen sijaan saimme kuitenkin hyviä ehdotuksia
potentiaalisista retkeilykohteista Tromssan alueella, joten kaupungilla
kiertelyn sijaan siirryimme ruokailun jälkeen kalliin irtokarkkikaupan kautta
hotellille tutustumaan tarkemmin ehdotuksiin ja etsimään seuraavan päivän
kohdetta.
Edellisiltana saatujen vinkkien
innoittama päätimme lähteä seuraavana päivänä valloittamaan Tromsdalstinden
vuorta, jonka huippu kohoaa 1238 metriä meren pinnan yläpuolelle. Vireystaso ei
ollut omalta osaltani paras mahdollinen, sillä hotellissa nukuttu yö oli ollut
ehdottomasti reissun huonoin. Totesimme myös, että hotelliloma oli ollut
loppuen lopuksi melko stressaava, kun virikkeitä oli ympärillä yhtäkkiä niin
paljon. Halusimmekin molemmat päästä pois kaupungin vilinästä takaisin
yksinkertaisemman elämän pariin. Aamulla
kävimme vielä ruokaostoksilla ja sattumalta löysimme jo hieman edullisempia
irtokarkkeja, joskin edelleen Suomen hintatasoon verrattuna melko tyyriitä.
Hieman väsyneenä käsien koordinaatiokyky ei selvästikään ollut parhaimmillaan
ja karkkeja lenteli vähän liiakseenkin kaupan lattialle. Puoliltapäivin
saavuimme Tromsdalstindenin huipulle vievän reitin lähtöpaikalle ja päätimme
laittaa lounaan valmistumaan mukaan termariin. Evääksi otimme myös
edellispäivältä jääneitä arvokkaita pizzapaloja.
Urheilukelloni näytti korkeudeksi
50m, kun lähdimme vaeltamaan kohti huippua. Matkaa oli yhteen suuntaan reilu
seitsemän kilometriä, joten käveltävää riitti. Viiden kilometrin ja
puolentoista tunnin jälkeen korkeutemme oli vasta vajaat 600 metriä, kun
pysähdyimme tankkaamaan pizzapaloilla. Tähän mennessä reitti oli kulkenut vasta
tiellä, pitkän koivikon läpi ja hetken aikaa vuoren vihreillä rinteillä. Hieman
epäuskoisina katselimme vieressämme kohoavaa vuoren huippua, sen kivisiä ja
jyrkkiä rinteitä ja vertailimme tilannetta karttaamme. Reitti todella kulki
edessämme nousevalla rinteellä. Toisaalta epäilevinä, mutta toisaalta kuitenkin
innoissamme aloitimme matkan haastavimman osuuden. Alkumatkasta ylitimme pienen
lumenviipymän, josta myös sain lumipallon niskaani. Kosto oli suloinen
paluumatkalla. Ensimmäinen osa nousua kulki vielä hieman vehreällä mutta
hiekkaisella ja äärimmäisen jyrkällä rinteellä,
jossa käsiäkin joutui käyttämään apuna. Hiljalleen reitti muuttui täysin
kivikkoiseksi ja reittiä oli seurattava punaiseksi maalattujen kivien avulla.
Tällä reitillä oli kanssamme kuitenkin muitakin kulkijoita, joten eksymisen
vaaraa ei juurikaan ollut.
Eteneminen oli hidasta ja
tapahtui askel kerrallaan. Maisemat olivat kuitenkin mahtavia ja välillä melko kylmääviä,
kun toisinaan polun toisella puolella muutaman metrin päässä vuoren seinä laski
pystysuorana alas. Hieman ennen huippua oli pidettävä vielä evästauko ennen viimeistä
rykäisyä. Lopulta yhteensä neljän tunnin kapuamisen jälkeen olimme vihdoin
vuoren korkeimmalla kohdalla. Vaikka matkalla olimme nähneet paljon muita
retkeilijöitä, saimme huipulla olla täysin omissa oloissamme ja ihastella
maisemia. Lumihuippuisten vuorien lisäksi näkymät olivat hienot merelle ja
Tromssan kaupunkiin. Kauaa emme kuitenkaan malttaneet tuulisella huipulla
viipyä ja nälkäkin alkoi olla jo kova. Huipulta olisi ollut toinenkin reitti
pois, mutta koska se ei ollut yhtä suosittu, emme halunneet parin päivän
takaisesta kokemuksesta viisaampina ottaa riskiä jyrkille rinteille
eksymisestä, joten päätimme palata takaisin samaa reittiä kuten kaikki muutkin.
Ylöspäin noustessa ajatus laskeutumisesta jyrkillä rinteillä oli hieman
kammoksuttanut, mutta lasku sujuikin yllättävän helposti. Niin sujuvaa se ei
kuitenkaan ollut, että olisimme innostuneet ottamaan mallia norjalaisten
tyylistä juosta vuorelta alas.
Lounastaukomme venyi lopulta
todella myöhäiselle, kun muutama kilometri ennen autoa pysähdyimme syömään
reitin varrella olleen tuvan kuistille. Kuusi tuntia termarissa muhinut
pastamme oli juuri sellaista, mitä odottaa saattoi. Tasaisen tiivistä mössöä,
josta oli mahdotonta enää erottaa minkäänlaista rakennetta eri ainesosien
välillä. Urhoollisesti nälissämme kuitenkin söimme lähes kaiken. Ties kuinka
monennelle Sporkilleni ruoka oli kuitenkin liian tanakkaa ja lopulta se naksahti
poikki. Muoviset eivät selvästikään käyttöäni kestä, joten seuraavaksi täytyy
varmaankin ottaa testiin titaaninen versio. Kun lopulta pääsimme takaisin
autolle, koko reissu oli kestänyt yhteensä seitsemän tuntia ja jalat olivat
aivan loppu. Päivän retki oli kuitenkin ollut todella hyvä, neljän tunnin
ylämäkitreeni tarjosi juuri sellaista fyysistä rasitusta josta pidän, ja kaupan
päälle maisemat olivat mahtavat.
Tromsdalstindenin
valloitusreissulta palattuamme seuraavan yön leiriytymispaikka ei ollut vielä
tiedossamme. Parin tunnin ajo- ja lauttamatkan päässä Tromssasta sijaitseva
Senjan saari on saanut paljon kehuja kauneudestaan ja halusimme ehdottomasti
päästä kokemaan sen myös itse. Iloksemme huomasimme, että meillä oli vielä
mahdollisuus ehtiä illan viimeiselle Brensholmenista Senjaan lähtevälle
lautalle, joten päätimme, että seuraavan yön viettäisimme jo Senjassa.
Matkaevääksi haimme kaupasta mansikoita ja heräteostoksena paistopisteestä jättimäisen
vaniljawienerin. Euron maksanut leivos oli todennäköisesti Norjan reissumme
ainut ostos, jonka hinta miellytti. Saavuimme Brensholmeniin hyvissä ajoin ja
lauttaa odotellessa söimme viimeisetkin palat edellispäivän pizzasta.
Retkeillessä kriteerit ruoan säilytyksen suhteen madaltuvat huomattavasti ja
vuorokauden autossa säilytetty superrasvainen ja -suolainen pizza on vielä erinomaista
retkiruokaa huoneenlämpöisenäkin! Puoli kymmeneltä illalla lossimme rantautui
Senjaan. Päivä oli ollut pitkä ja olo todella väsynyt. Olimme aikaisemmin
päivällä ostaneet Senjan retkeilykartan, jonka perusteella päätimme koettaa onneamme
Fjordgårdin kylään merkitystä taukopaikasta. Parikymmentä minuuttia myöhemmin
totesimme paikan juuri täydelliseksi tarpeisiimme. Keittokatos, pöytäryhmiä,
wc, juokseva vesi ja telttapaikka aivan meren äärellä sopivat meille paremmin
kuin hyvin. Maisemaa koristivat jylhät vuoret, niiden joukossa myös Segla, yksi
Senjan suosituimmista retkikohteista. Emme kuitenkaan jaksaneet ihailla
maisemia kovin kauaa, vaan siirryimme suoraan nukkumaan ja Senjan maisemat
saivat odottaa meitä seuraavaan päivään.
Huonosti nukuttu yö hotellissa ja
rankka vaellus vuoren huipulle oli saanut aikaan niin suuren energiavajeen,
että vasta yhdentoista tunnin yöunien jälkeen olin valmis uuteen päivään. Olin
nukkunut niin sikeästi, etten ollut edes huomannut, kuinka retkiseurani oli
lähtenyt kalastamaan jo paria tuntia aikaisemmin. Aamu oli hyvin kolea, edellisiltana
näkynyt sininen taivas oli jäänyt paksujen pilvien taakse ja Seglastakin näkyi
pilvisimmillään vain puolet. Sää ei vaikuttanut siis lupaavalta Seglan
valloituksen suhteen. Päätimmekin ottaa rennosti ja jatkaa päivää aamupalan
jälkeen kalastaen ja päiväkirjaa kirjoittaen. Piristystä harmaaseen päivään
toivat lahden poukamassa vierailleet pyöriäiset, joiden meren pinnalla
vilkahdelleet selkäevät ilahduttivat meitä kovasti.
Valmistimme lounaan vielä Fjordgårdenissa, jonka jälkeen päätimme pakata teltan ja vaihtaa paikkaa säästä huolimatta, joka oli muuttumassa jo sateiseksi. Retki Seglalle oli jätettävä tällä kertaa välistä ja säästettävä paremmalle ajalle. Päätimme käydä kiertämässä parin
kilometrin reitin Senjahopenin kylän pohjoispuolella sijaitsevalla pienellä
Knuten-vuorella. Saimmepahan ainakin käyttöön sadevaatteet, jotka olimme mukaan
pakanneet. Vaikka näkymät eivät reitillä pilvisestä säästä johtuen kovin kauas merelle
ulottuneet, olivat ne kaikesta huolimatta hienoja. Reitti kulki vuoren
rinteellä rantaa myöden pienelle majakalle, josta jatkoimme 110 metriä korkean
Knuten vuoren päälle. Sadekin oli jo lakannut, kun tuntia myöhemmin olimme
takaisin autolla.
Haikein mielin katselimme seuraavan parin päivän
sääennustetta ja pohdimme tulevaa. Edessä oli pitkä ja vaikea henkinen taistelu
siitä, mitä seuraavaksi kannattaisi tehdä. Senjan hienoimmat näköalat ja
maisemat perustuvat pitkälti korkeisiin paikkoihin ja pitkälle ulottuviin
näkymiin, jotka eivät ole juurikaan yhteensopivia pilvisen ja sumuisen sään
kanssa. Mahdollisesti selkenevää säätä oli luvattu vasta seuraavan päivän illalle,
eikä yhden päivän viettäminen rennosti kalastaen ja lueskellen olisi tietenkään
mikään ongelma pitkän loman aikana, mutta meidän lomapäivät alkoivat käydä
vähiin. Olimme vielä kaukana Suomesta, jossa olisi pitänyt olla takaisin jo
muutaman päivän päästä. Tuntui tyhmältä jättää Senjan vierailu vain yhteen
päivään näkemättä juuri mitään kaikesta siitä, mitä olisi ollut tarjolla, mutta
samaan aikaan tiesimme, että se olisi oikea päätös. Sadepäivä kannattaisi
kuluttaa paluumatkaan ja samalla se mahdollistaisi päivän viettämisen jossain
toisessa matkan varrelta löytyvässä retkikohteessa, kuten esimerkiksi Abiskon
kansallispuistossa Ruotsissa. Lupasimme kuitenkin, että Senjaan palaamme vielä
joskus, maisemat odottavat meitä kyllä.
Matka Norjan puolella oli tarjonnut
sanoinkuvaamattoman upeita maisemia, joten emme voineet olla pettyneitä, vaikka
Senja jäikin tällä kertaa kokematta. Olisin heti valmis lähtemään uudestaan
samalle reissulle ja näkemään kaikki upeat maisemat toistamiseen. Jäljelle jäi
vielä kuitenkin lukemattomia muita kohteita, joissa emme ehtineet vierailla,
joten Norjan reissuja on takuulla edessä vielä useita. Ehdottomasti tärkein
asia muistettavaksi ennen seuraava reissua on: Osta Suomesta tarpeeksi
irtokarkkeja!
Omat suosikit
Retkikohteet
- Elvevoll
- Blåvatnet
- Tromsdalstinden
- Goalborrihytta
Yöpaikat
- Lulledalen Skogssti
- Goalborrihytta
- Blåvatnetin parkkipaikan läheisyys
- Fjordgårdenin taukopaikka Senjalla
Linkit reissun muihin teksteihin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti